Kolmen Kuun Valtakunta

EXTRA LUKU KUNINKAAN NÄKÖKULMASTA

[Kirjailijan kommentti:] YLLÄTYS! Tämä luku on EXTRA luku, joka on siis täysin kuninkaan näkökulmasta! Saatte siis matkata hetkeksi hänen oikukkaaseen mieleensä :) Kirjoitin tämän luvun siis ihan äskettäin kun sain ihan kamalan inspiraation puuskan ja en voinut jättää kirjoittamatta tätä. Tämä luku on myös pieni kiitos teille kaikille ihanille lukijoille, jotka kommentoitte ja tykkäilette tästä tarinasta! KIITOS!

Ja toivottavasti pidätte tästä luvusta!

Charlotte

– Eilinen ei merkinnyt minulle mitään, hän sanoi hyvin tunteettomasti saaden minut yllättymään.

Hänen äänensä kuulosti niin kylmältä, aivan kuin olisin kuunnellut omaa ääntäni. En sanonut hetkeen sanaakaan. Olin typertynyt, tuo pieni riivattu ihminen sai minut sanattomaksi. Miten se oli mahdollista, kukaan ei koskaan saanut minua mykistymään, ei kukaan. Ja nyt tuo tyttö, mitätön ihmislapsi seisoi edessäni tuijottaen minua tummilla silmillään aivan kuin hänellä olisi ollut parempaakin tekemistä. Hän näytti niin tylsistyneeltä, melkeinpä välinpitämättömältä. Se ärsytti minua, se raivostutti minua. Olisin voinut kietoa käteni tytön kaulan ympärille ja kuristaa hänet siihen paikkaan!

Mutta sain jotenkin hillittyä itseni, vaikka se olikin vaikeampaa kuin yleensä. Tuo ihminen sai minusta aina huonon puolen esiin, tai no oikeastaan minulle ei ollut mitään muuta kuin huono puoleni. Ei minulla ollut hyvää puolta, tuskin oli koskaan ollutkaan.

Minä tuhahdin mielessäni ja nojauduin ihmistä kohti, huomasin kuinka hänen ihonsa värähti. Vaikka hän kielsi eilisen merkityksen niin hänen kehonsa näytti muistavan kohtaamisemme jokaista piirtoa myöten. Painoin kasvoni lähelle hänen omia, nenämme melkein koskettivat toisiaan ja huulemme olivat vain parin sentin päästä toisistaan. Olisin voinut suudella hänen herkullisen näköisiä huulia, jotka olivat hieman raollaan. Mutta hillitsin itseni, en todellakaan tarvinnut häntä tai hänen suudelmiaan. Olin kuningas, tämän maan hallitsija. Minun ei tarvinnut kuin napsauttaa sormiani ja joku tyttö ryntäsi ilomielin sänkyyni.

En tarvinnut tuota typerää ihmistä, joka sai minut äärirajoille! En vain joskus sietänyt häntä ja hänen typerää käytöstään. Nytkin hän oli minun käytävässäni, jonka käytön olin kieltänyt kaikilta. Mutta siinä hän oli, seisoi ylpeänä edessäni ja vannotti ettei eilinen merkinnyt mitään. En tiedä miksi ärsyynnyin niin kamalasti hänen sanoistaan, mutta en todellakaan aikonut antaa hänen saada viimeistä sanaa.

– Neiti Nordlund, muistakaa että minä en koskaan unohda, kuiskasin hiljaa sellaisella äänellä, joka sai kenet tahansa pelkäämään minua.

Hän vain tuijotti minua sanomatta sanaakaan ja ennen kuin hän ehti edes miettiä mitään minä mulkaisin häntä julmasti ja jatkoin matkaani kohti ruokasalia. Virnistin itselleni kun kävelin ovien luo. Tiesin että hän varmasti tuijotti perääni joko pelokkaana tai vihaisena. Viimeinen vaihtoehto sopi häneen ehkä paremmin. Tuo ihminen oli niin jääräpää, mutta toisinaan taas niin reppana, etten tiennyt mikä hän oikeastaan oli. Aivan kuin hän ei olisi tiennyt itsekään kuka hän oli.

Työnsin ovet voimalla auki ja kävelin ylväästi saliin. Otin kopean ilmeen kasvoilleni ja kävelin omalle paikalleni. Tuijotin tympääntyneenä seuruetta, joka koostui melkein aina samoista kuluneista kasvoista. Kuinka monta vuotta minun pitäisi vielä sietää heitä ja heidän typerää seuraansa? Varmaan pari sataa vuotta tai vielä kauemmin. Ehkä niin kauan kunnes kuolisin, sitten pääsisin heistä viimein eroon.

Huokaisin mielessäni ja huomasin samalla tyhjän tuolin joka oli oikealla puolella pöytää, neljän tuolin päässä minusta. Se oli ihmisen paikka. Se oli kuin muistutus siitä, että hän ilmiselvästi seisoi vieläkin käytävässä tajuten ettei hänellä ollut pakotietä sieltä pois. Hänellä ei taatusti ollut rohkeutta tulla minun ovien kautta ruokasaliin, sillä hän pelkäsi seurueen reaktiota. He olisivat heti tehneet omat päätelmänsä ja huhut alkaisivat kiertää pitkin linnaa. Minä todellakin toivoin, että neiti Nordlund ei tulisi ovista. En halunnut että kukaan luulisi minun pitävän ihmisestä, etenkään tästä ihmisestä, joka oli saastainen, typerä, mitätön olento jota en koskaan huolisi rakastajakseni. En ikimaailmassa.