63. Jälleennäkeminen

1.9K 236 22
                                    

Jos joku olisi kertonut minulle kuinka tylsää sotilaan elämä oli, niin en olisi koskaan lähtenyt rykmentin mukaan.

Me vain kävelimme, kävelimme ja kävelimme, kun kapteeni ratsasti ratsullaan kohti auringonlaskua kuin mikäkin elokuvatähti.

Kukaan sotilaista ei puhunut mitään, he kaikki olivat omissa maailmoissaan ja talsivat vain eteenpäin. Ehkä monet pelkäsivät henkensä puolesta, mutta heidän olisi kannattanut ottaa ilo irti näistä päivistä ja olla hieman iloisempia. Mutta toisaalta vältyin turhalta valehtelulta, kun muut eivät jutelleet minulle. Olisi ollut hyvin hankalaa puhua koko ajan möreällä äänellä jonka olin opetellut siltä varalta, että joutuisin keskustelemaan muille sotilaille.

Aina illan tullessa pysähdyimme ja nukuimme tähtitaivaan alla. Ja heti auringon noustessa lähdimme taas liikkeelle. Se oli tuttu rutiini, joka alkoi pikku hiljaa tympiä minua.

Päivät kuluivat hitaasti, mutta varmasti emmekä saaneet mitään tietoa pohjoisen tilasta. Minua hieman pelotti se mikä näky meitä kohtaisi, kun pääsisimme perille. Olisiko Gabriel elossa? Olisiko kukaan enää elossa? Mitä jos Askoldin joukot olisivat vallanneet kaikki alueet itselleen?

Mutta jotenkin vain tunsin sen, että kaikki oli hyvin. Ainakin niin hyvin kuin vain sotatantereella voi asiat olla.

Minusta tuntui, että olimme kävelleet ikuisuuden ja kaipasin jo omaa huonettani linnassa. Olisin antanut mitä vain, että olisin päässyt nukkumaan omaan pehmeään sänkyyni, mutta sitten taas muistin kuninkaan ja jalkani kantoivat minua eteenpäin kuin itsestään.

Tein tämän kaiken Gabrielin takia ja olin valmis uhraamaan oman henkeni hänen vuokseen. Minä kostaisin hänen kärsimyksensä ja taistelisin niin kauan, että saisin Askoldin hengiltä.

Kaksi viikkoa, kaksi hyvin raskasta viikko kului ennen kuin näimme pohjoisen. Sen kuuluisan pohjoisen maa–alueen, joka oli sodan runtelema. 

Eteemme avautui tallattu aukea alue jossa näkyi selvästi verta ja sotilaiden kypäriä. Ummistin silmäni, kun näin maassa sormen. Ihan oikean sormen, joka näytti jo hieman mädäntyneeltä.

Kävelimme alueen ylitse ja jatkoimme matkaa kohti tukikohtaa, joka häämötti kauempana.

Pysähdyin hetkeksi, kun näin ison telttakylän jonka ympärille oli rakennettu puinen muuri jonka edessä oli kaksi sotilasta vartiossa. Muurin sisäpuolella oli vartiotorneja joissa nökötti sotilaita.

Me kävelimme portin luo ja sotilaat avasivat ne päästäen meidät sisälle.

– Sotilaat! kapteeni huusi saaden huomiomme, – pystyttäkää telttanne vapaille paikoille ja palatkaa sitten nimenhuutoon! Onko selvä!?

– Kyllä herra kapteeni! kaikki huusivat yhteen ääneen.

Seurasin muita sotilaita ja otin repun selästäni, kun näin tyhjän paikan johon aloimme pystyttää telttaa. Emme puhuneet sanaakaan ja oikeastaan nyt se ei häirinnyt minua sillä en halunnut vahingossakaan paljastaa kenellekään, että olin oikeasti tyttö joka esitti miestä.

Kun saimme teltan pystyyn heitimme reppumme sen sisälle. Telttaan mahtui noin kymmenen miestä ja se oli isompi kuin normaalit teltat.

Kun kävelimme takaisin keskelle tukikohtaa katselin ympärilleni kiinnostuneena. Yritin etsiä katseellani kuninkaan telttaa, mutta en nähnyt muuta kuin tavallisia ruskeita telttoja ja uupuneen näköisiä sotilaita jotka tuijottivat meitä uusia tulokkaita kiinnostuneina.

Kaikki sotilaat kerääntyivät yhteen ja kapteeni aloitti nimenhuudon, jossa kesti hyvin kauan. Olin todella kiitollinen, kun viimeinenkin sotilas huusi olevansa paikalla sillä jalkani olivat melkein kuin hyytelöä.

Kolmen Kuun ValtakuntaWhere stories live. Discover now