Kolmen Kuun Valtakunta

8. Pikku ihminen

Mutta en päässyt takaisin kotiin, minua ei vaivutettu koomaan, koska paranin nopeaa vauhtia. Lääkäri kävi aina luonani ja totesi minun olevan jo loistokunnossa. Hän kirjoitti innoissaan minusta sairaskertomukseen huomioita, hän tarkkaili kuntoutumistani silmä kovana, koska ilmeisesti hän ei ollut ennen hoitanut ihmistä. Hän ei siltikään suostunut kertomaan mitään olinpaikastani tai sitä miksi minua ei viety takaisin selliini. Mikä oli omituista, olisin vain halunnut tietää missä olin, en vaatinut häntä kertomaan tämän valtakunnan salaisuuksia.

Lääkäri vain hymyili minulle ja sanoi, että voisin ottaa nyt vastaan vieraita. Minulla ei ollut ystäviä täällä, enkä tuntenut ketään muuta kuin Alexin. Joten tuskin kukaan halusi tulla vierailemaan huoneeseeni. Mutta olin väärässä, kun lääkäri vihdoin ja viimein lähti huoneesta, oveen koputettiin hennosti. Hyvin hennosti, se ei oikeastaan edes ollut koputus vain hento kosketus, joka muistutti koputusta. Mutta kuulin sen silti.

– Sisään, sanoin vaikka se kuulostikin tyhmältä, en tiennyt oliko tämän minun oma huoneeni täällä vai jokin hetkellinen levähdyspaikka.

Ovi avautui hitaasti, mutta varmasti ja esiin tuli kukas muukaan, kuin tämän maan hallitsija. Hänen läsnäoloaan en olisi tarvinnut, olin jo muutenkin sekaisin tästä kaikesta. Mutta tiesin, että olisi ollut riskialtista käännyttää kuningas pois huoneestani.

Kun kuningas sulki oven takanaan, jäykistyin kuin rautakanki, yritin näyttää rennolta, mutta sykkeeni nousi ja hengitykseni alkoi vinkua. Kuningas kääntyi puoleeni ja pysähtyi. Hän katseli minua hetken aikaa täysin hiljaa. En tiennyt mitä tehdä, pitikö minun katsoa häntä silmiin vai ei. Ehkä se oli kiellettyä, mutta en voinut mitään sille, että hänen silmänsä vetivät minua oudosti puoleensa. Ja hänen kasvonsa...hmm...ne olivat niin kauniit. Sileä iho, täydelliset huulet, söpö nenä ja ne silmät, joita en vain voinut unohtaa. Mutta silti, jokin hänessä sai ihokarvani nousemaan pystyyn. Tuo mies ei ollut normaali, ei todellakaan! Hän oli liian...liian...seksikäs? ääni päässäni ehdotti, mutta torjuin sen täysin. Olisin käyttänyt itse mieluummin ilmausta nukkemainen. Juuri sitä hän oli ottaessaan yhden askeleen minua kohti. Se askel oli niin harkittu ja täydellinen, että luulin hänen miettineen koko tämän ajan miten hän asettelisi jalkansa astuessaan eteenpäin.

– Hyvää huomenta neiti Nordlund, kuningas sanoi rauhallisen kylmällä äänellä ja käveli sitten hitain, mutta varmoin askelin sängyn päädyn viereen.

Hän näytti hyvin elegantilta kultaisessa paidassa ja valkoisissa housuissa, jotka välkehtivät liioitellusti. Sormukset ja kultainen ketju kaulassa kruunasivat koko asukokonaisuuden. Hän todellakin halusi näyttää minulle kuka täällä hallitsi.

– Hyvää huomenta teidän majesteettinne, sanoin ääni hieman käheänä.

Kuningas katsoi minua hieman ylimielisesti, ehkä hän nautti pelosta, jonka hän sai aikaan minussa. Sillä minua todellakin pelotti, mies oli kuin mikäkin ylipappi edessäni, hän arvioitsi minua katseellaan ja tuijotti intensiivisesti suoraan silmiini, aivan, kuin hän olisi tahtonut minun katoavan. Ehkä hän yrittikin saada minut katoamaan, miksi muuten hän olisi katsonut minua niin kylmästi.

– Voin ilokseni todeta, että näytätte jo hieman terveemmältä, kuningas sanoi hieman jäykästi, eikä hän todellakaan tarkoittanut sanojaan.

– Kiitos, teidän majesteettinne, vinkaisin, kuin pieni hiiri.

En todellakaan tiennyt mikä minuun oli mennyt. En yleensä antanut kenenkään tehdä tällaista vaikutusta itseeni...hmmm, entä Alex? Mutta Alex oli ihan eri asia, alku jännityksen haihtuessa olin pystynyt puhumaan hänen kanssaan hyvinkin järkevästi, mutta tämä mies edessäni. Vau...hän sai minut vaivaantumaan ja olisin voinut vajota maan alle, jos olisin kyennyt siihen.