Kolmen Kuun Valtakunta

4. Orja Numero 38895650

Se hetki, se oli kuin taikaa. Sitä se varmasti oli. Oikeaa taikuutta jota minä olin todistamassa. Kolme kuuta vieri vieressä, täysin piki mustaa taivasta vasten. Hetkittäin pienet tähdet ilmoittivat läsnäolostaan tuikkimalla, mutta melkein heti ne katosivat näkyvistä, aivan kuin joku olisi nielaissut ne pimeyteen.

Minä makasin nurmella, pehmeällä nurmella ja katsoin tuota ihmeellistä näkyä, joka oli saanut minut otteeseensa. Olisin voinut jäädä siihen ja maata koko yön katsellen yötaivasta. Mutta tiesin etten voinut tehdä niin, minun piti levätä ja kerätä voimia huomista varten. Se oli virallisesti ensimmäinen päiväni uudessa maailmassa. Nyt olin viettänyt täällä puolikkaan päivän ja sekin oli kulunut kävelemiseen ja uuden maailman ihastelemiseen.

Alex oli kertonut minulle, että meidän piti löytää tie Caristaan. Se oli kaupunki, joka oli aivan kuninkaan palatsin läheisyydessä. Siellä me voisimme hankkia töitä ja Alex voisi etsiä vanhoja tuttujaan, jotka voisivat auttaa meitä. En ollut uskaltanut kysyä keitä nämä vanhat tutut olivat, sillä Alexin silmät olivat välähtäneet , kun hän oli miettinyt heitä.

- Eikö sinulla ole nälkä? Alexin ääni tunkeutui korviini.

Nousin istumaan ja katsoin pientä nuotiota, jonka ääressä Alex istui.

- Ei oikeastaan, tokaisin, - minä voisin elää katselemalla näitä kuita.

- Kun katsot niitä pari vuotta niin ne eivät näytä enää niin kiinnostavilta.

- Niinkö luulet?

- En luule, vaan tiedän, Alex sanoi ja virnisti, - puhun kokemuksesta.

Kävelin nuotion luo ja istahdin Alexin viereen. Hän oli keittänyt pienessä kattilassa pussikeittoa, jota olimme varanneet reppuihimme ainakin paria viikkoa varten.

- Tuoksuu hyvälle.

Alex naurahti.

- Oletko tosissasi?

- Olen, totesin hymyillen.

Alex hämmensi hieman keittoa ja vilkaisi minua kulmiensa alta.

- No, oletko tyytyväinen, että tulit tänne?

- Ainakin luonto on vakuuttanut minut, mutta voin sanoa varman vastauksen vasta, kun olen tavannut tämän maan kansalaisia, selitin ja katselin jälleen kerran taivasta, joka sai minut henkäisemään ihastuneena.

- Minä olen tämän maan kansalainen, Alex huomautti hymyillen.

- Sinua ei lasketa, sanoin nopeasti, - sitä paitsi luulin, että olet oikeasti joku murhaaja sekopää joka huijasi minut metsän keskelle.

Alexin hymy hyytyi ja hän katsoi minua hiukan hämillään aivan kuin luullen, että vitsailen.

- Oikeasti?

- Oikeasti. Ajattele nyt itsekin. Jos olisit ihminen ja sinulle olisi opetettu ettei ole olemassa mitään muita maailmoja, ja sitten joku sanoo, että "hei, olen toisesta maailmasta"

- No, se ei mennyt ihan noin, Alex muistutti, mutta hymy ei palannut hänen kasvoilleen.

- Mutta tiedät mitä tarkoitan.

Alex vain nyökkäsi, vaikka uskoin ettei hän ymmärtänyt minua ollenkaan. Hän kaatoi meille molemmille kahteen pieneen kippoon keittoa. Hän ojensi toisen kipon minulle ja laittoi siihen lusikan.

Söimme keskellä hiljaisuutta, aina välillä vilkaisin Alexia, joka näytti hyvin mietteliäältä. Olisin halunnut tietää, mitä hän oikein ajatteli niin hartaasti, mutta en kehdannut kysyä. Hän ei mielellään puhunut omista ajatuksistaan tai suurin piirtein mistään mikä liittyi häneen tai hänen menneisyyteensä. Alex oli hieman ujo tai sitten hän ei halunnut uskoutua minulle. Halusin itse uskoa ensimmäiseen vaihtoehtoon, sillä en halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, että hän ei vain halunnut jakaa menneisyyttään kanssani.