82. Toivonkipinä pimeydessä

1.4K 252 40
                                    


Ajatukseni harhailivat kiivaina mielessäni, ne poukkoilivat sinne tänne saaden minut melkein sekoamaan. Välillä en edes tiennyt mitä ajattelin. Minä itkin, minä nauroin, minä vaikeroin tuskissani. Välillä olin rakastunut kuninkaaseen, toisinaan vihasin häntä. Joskus manasin hänet alimpaan helvettiin ja sitten nostin hänet hopeajalustalla takaisin taivaisiin.

Olin epätoivoinen tapaus, koska vieläkin rakastin ja välitin Gabrielista. Hän oli syy, miksi olin istunut tyrmässä odottamassa tuomiotani, hän oli syy miksi kärsin. Mutta silti typerä pikku sydämeni ei luovuttanut. Se halusi uskoa kuninkaaseen, se halusi luottaa siihen, että minä pelastuisin.

Tiesin ettei kuningas koskaan muuttaisi mieltään, hän ei koskaan näyttäisi kenellekään sitä puolta, jonka itse olin saanut nähdä ja kokea. Se oli heikkoutta, minä olin hänen heikkous. Hän halusi päästä minusta eroon, ja niin tulisi tapahtumaan, olin varma siitä.

Kaiken sen itkemisen ja itsesäälissä rypemisen keskellä, kuulin askelia. Ne lähestyivät pimeää tyrmääni ja pysähtyivät oven eteen. Henkäisin syvään, kun kuulin kuinka lukossa käännettiin avainta. Ovi aukaistiin ja hetken ajan, ihan pienen hetken ajan toivoin, että Gabriel tulisi taas luokseni.

Hän ei ollut käynyt enää, ei sen jälkeen, kun hän oli yhden kerran vieraillut luonani. Ehkä hän todellakin oli luovuttanut suhteeni, ehkä hän ajatteli, ettei hän tarvitsisi minua. Ehkä hän ei koskaan edes välittänyt minusta.

Nostin katseeni hitaasti nuoreen sotilaaseen, joka marssi nopein askelin sellin sisälle. Hän pysähtyi eteeni nostaen minut varovasti ylös kylmältä lattialta.

Jalkani melkein pettivät allani, kun jouduin seisomaan, mutta nuorukainen piteli minua pystyssä, ihan kuin aavistaen, että kaatuisin, jos hän päästäisi irti.

– Kuolenko mi–minä nyt? kysyin ääni väristen.

Sotilas vilkaisi minua kulmiensa alta, hän ei varmasti ollut tietoinen entisestä asemastani, sillä hän vain katseli minua hetken aikaa kulmat kurtussa.

– Ette ainakaan vielä, hän totesi kirkkaalla äänellä, joka kaikui tyrmän kolkoissa seinissä.

– Mitä tarkoitatte? kysyin epävarmana.

– Menette ensin oikeudenkäyntiin, he päättävät siellä kohtalostanne.

Pieni toivon kipinä nousi sydämeeni. Minulla oli mahdollisuus, ihan pienen pieni mahdollisuus saada vapaus ja puhdistaa maineeni. Mutta sitten muistin Emman kertoneen minulle kuninkaan oikeudenkäynneistä. Minua nöyryytettäisiin, minua vastaan olisi kerätty todisteita, joista osa oli ehkä tekaistuja ja sitten minut tuomittaisiin kuolemaan, noin vain.

Nielaisin äänekkäästi, kun ymmärsin, ettei minulla ollut mahdollisuutta selvitä. Tämä olisi vain näytöstä, vai oliko? Ehkä kuningas armahtaisi minut, ehkä hän tajuaisi viimeistään nyt, että tämä oli vain kaikki väärinkäsitystä.

Sotilas veti minut eri käytävää pitkin ulos. Tietysti, enhän saanut enää näyttäytyä linnan sisällä, jossa olin ennen temmeltänyt niin vapaasti.

Kirkas aurinko tervehti minua ulkona, ummistin silmäni hetkeksi kiinni ja kun avasin ne uudestaan näin sisäpihalla hevosvaunut. Ne eivät olleet tavalliset vaunut, vaan pikimustat umpivaunut, joissa ei ollut ikkunaa. Ne olivat vankikuljetusta varten, minua varten.

Vaunujen vieressä seisova sotilas avasi oven minulle. Minä kipusin vaunuihin mukisematta. Minua taluttanut sotilas laittoi käteni kahleisiin kiinni, ihan kuin olisin ollut maailman pahin rikollinen. Hän huomasi ilmeeni ja katsoi minua melkein säälivästi.

Kolmen Kuun ValtakuntaWhere stories live. Discover now