Kolmen Kuun Valtakunta

65. Koko kansan sankari

Ne päivät jotka vietin tukikohdassa Gabrielin heräämisen jälkeen olivat hyvin tuskallisia aikoja. En voinut mennä katsomaan häntä, sillä en voinut näyttäytyä hänelle sotilaana. Enkä halunnut tietää minkälaisen reaktion olisin saanut hänessä aikaan, kun hän olisi saanut tietää että minä mitätön ihminen tapoin Askoldin, miehen jota Gabriel ei itse pystynyt tappamaan.

Siksi istuinkin suurimman osan ajasta teltassani ja odotin, että saisimme käskyn palata takaisin sivistyksen pariin, mutta kuulemani perusteella siihen menisi vielä aikaa.

Heimolaiset olivat typeryyksissään alkaneet kapinoida ja he yrittivät vielä taistella sotilaita vastaan, mikä oli järjen köyhyyttä. Siksi kuningas olikin halunnut vielä jäädä pohjoiseen, koska hän halusi itse näyttäytyä heimolaisille ja laittaa heidät kuriin.

Mutta siihen menisi vielä tovi sillä Gabriel ei ollut vielä täysin oma itsensä. Sielutohtorin mukaan kuningas oli tervehtinyt nopeasti, mutta ei vielä täysin. Minkä vuoksi hän ei saanut rasittaa itseään.

Olin iloinen, että asiat olivat kääntymässä paremmiksi. Gabriel oli melkein terve, sota oli lähestulkoon ohitse ja kaikki voisi palata normaaliin uomiin heti, kun pääsisimme takaisin linnaan. Tai no melkein normaaliksi. En tiennyt mitä ajatella siitä, että linnassa olisin taas vain Gabrielin salarakas. Se tuntui niin pahalle, mutta olin silti onnellinen siitä että Gabriel oli edes elossa. Hän oli kaikkeni ja en edes halunnut muistella niitä päiviä, kun olin luullut hänen kuolleen.

– London! joku huudahti saaden minut hätkähtämään.

Yksi sotilaista jolle aina silloin tällöin olin puhunut katsoi minua teltan oviaukosta hymyillen.

– Mitä? kysyin möreästi.

– Minulla on sinulle hyviä uutisia, sotilas hihkaisi selvästi innoissaan.

– Minkälaisia? kysyin kulmat kurtussa.

– Kuningas haluaa tavata sinut! sotilas huudahti tarttuen samalla käsivarteeni kiinni.

Hän ei edes huomannut järkyttynyttä ilmettäni, kun hän nosti minut ylös yhdellä voimakkaalla liikkeellä. Sydämeni pomppi rinnassani nopeaan tahtiin, kun sotilas raahasi minut ulos raikkaaseen ilmaan. Auringon valo sai silmäni hetkeksi sirrilleen, mutta näin silti muiden sotilaiden uteliaat katseet, kun he näkivät kuinka minua kiskottiin kohti kuninkaan telttaa.

Yritin kaikin keinoin selittää, etten ollut valmis tapaamaan itse kuningasta sillä minulla oli huono olo ja vaatteeni olivat ihan rutussa, mutta sotilas ei kuunnellut. Hän vain nauroi ja sanoi, ettei kuningas välittäisi, koska olin sankari. Koko kansan sankari.

Epäilin kyllä suuresti, että jos Gabriel huomaisi kuka oikeasti olin niin hän ei pitäisi minua sankarina. Olisin hänen silmissään vain typerä uhkarohkea ihminen. Minä painoin lätsän syvemmälle päähäni ja toivoin, että Gabriel ei käskisi minua ottamaan sitä pois. Rukoilin mielessäni, että hän pitäisi minua yksinkertaisena sotilaana, joka ei tiennyt etiketistä mitään.

Sotilas retuutti minut tutun teltan luokse jonka edessä oli kaksi vartijaa. He molemmat nyökkäsivät minulle ja väläyttivät hymyn, kun he tunnistivat minut Askoldin tappajaksi.

Sotilas joka piteli minua edelleen tiukassa otteessaan meni ensiksi teltan sisälle vetäen minut mukanaan.

Laskin nopeasti katseeni maahan, etten vahingossakaan katsoisi Gabrielia. Minä kyllä tunsin hänen katseensa itsessäni, minä tunsin hänen läsnäolonsa ja sen voiman joka hehkui hänestä.

Pistin kaiken tahdonvoimani peliin, etten olisi juossut hänen syliinsä ja suudellut häntä tainnoksiin. Se olisi varmasti ollut hyvin huvittava näky, sotilas ja kuningas sylikkäin.