Kolmen Kuun Valtakunta

47. Exitium

Kaikki tapahtui kuin hidastetusti, otin pari askelta eteenpäin ja huitaisin yhden kerran kuningasta kohti miekallani. Hän hypähti taaksepäin ehtien juuri ja juuri miekan alta pois. Minä naurahdin ivallisesti ja huitaisin uudestaan, tällä kertaa Gabriel ei päässyt niin nopeasti pakoon. Hän melkein kompastui omiin jalkoihinsa.

Tiesin, että seuraava isku osuisi häneen, miekan terä uppoaisi kuninkaan pehmeään lihaan ja hän kuolisi. Se oli helppoa, se oli yksinkertaista ja se oli minun tahtoni.

– Riittää! Nyt riittää! kuningas karjaisi niin kovaa, että tärykalvoni melkein repesivät.

Olin juuri iskemässä häntä kohti viimeistä iskua, kun pysähdyin. Silmissäni välähti ja tunsin järkeni palaavan. Haukoin henkeä, kun ymmärsin mitä olin oikeasti tekemässä. Olin aikonut tappaa kuninkaan...voi hyvä luoja! Minä melkein tapoin kuninkaan!

Irrotin otteeni miekasta, se tipahti jalkojeni juureen. Käteni tärisivät ja jalkani antoivat periksi. Minä vajosin lattialle polvilleni ja kiskoin naamioni pois kasvoiltani. Hengitin kiivaasti. Haukoin henkeä sillä minusta tuntui siltä kuin olisin ollut tukehtumassa.

En ymmärtänyt itseäni. Miksi olin meinannut tappaa hänet? Miksi olin tuntenut vain vihaa ja inhoa? En ollut sellainen ihminen, en oikeasti ollut paha. Vai olinko? Oliko tämä maailma muuttanut minua näin paljon? Oliko Gabriel muuttanut minut tällaiseksi?

– O–olen pahoillani....te–teidän majesteettinne...minä...en...en...tiedä...mi–mitä ta–tapahtui, änkytin ja yritin saada selkoa miksi olin käyttäytynyt näin.

– Minä tiedän täsmälleen mitä tapahtui, Gabriel sihisi ja kumartui tasolleni, – te yrititte tappaa minut.

– En...en..., inisin hiljaa ja välttelin tietoisesti kuninkaan katsetta.

– Älkää valehdelko minulle! Gabriel jyrähti ja tarttui käsivarteeni kiinni.

Hänen pitkät sormensa kietoutuivat käteni ympärille puristaen sitä niin kovaa, että parahdin kivusta.

– Sanokaa totuus! Gabriel vaati upottaen kyntensä ihooni.

Mikä oli totuus? Mikä se oli? Totuus oli, että olin halunnut tappaa hänet, että janosin hänen kuolemaansa, mutta tiesin, että en halunnut hänen kuolevan. En oikeasti. Minähän rakastin häntä. Olin rakastanut jo kauan, mutta se rakkaus jota olin tuntenut nakersi minun sydäntäni. Se oli muuttunut epämiellyttäväksi tunteeksi, joka ilmoitti läsnäolostaan aina silloin, kun näin kuninkaan ja Serenan yhdessä. Se tunne sai sieluni kuolemaan.

– VASTATKAA MINULLE! kuningas karjaisi saaden minut hypähtämään.

– En voinut hallita itseäni! kiljaisin pelon vallassa ja sain kuninkaan otteen höllenemään hieman.

Gabriel laski katseensa maahan jossa miekkani makasi. Hän päästi käsivarrestani irti ja vajosin takaisin lattialle. Kuningas otti miekkani käsiinsä. Hän nousi seisomaan ja tutki miekan jokaisen kohdan hyvin tarkkaan lävitse. Hän käänteli ja väänteli sitä käsissään ja lopulta hän kysyi jäätävällä äänellä, joka sai minut tärisemään:

– Kuka antoi teille tämän miekan?

– Ei k–kukaan, se o–oli valmiina pukuhuoneessa, vastasin totuudenmukaisesti ja pyyhin nopein liikkein silmäkulmiini ilmestyneitä kyyneleitä.

– Oletteko varma? kuningas ärähti.

– O–Olen. Neiti Giorges oli t–tuonut kaikki tarvikkeet valmiiksi, selitin ja yritin pitää tunteeni kurissa, vaikka se olikin hyvin vaikeaa.

En voinut sille mitään, että mieleni täyttyi kaikenlaisista mielikuvista miten minua rangaistaisiin kuninkaan tapon yrityksestä. Minut varmasti hirtettäisiin tai mestattaisiin koko kansan edessä ja ehkä ennen tappoani minua kidutettaisiin. Muistin vieläkin Gabrielin kertomukset naisesta jonka sormet oli katkaistu. Se oli kuvottavaa. Siksi toivoinkin, että minut vain tapettaisiin nopeasti. En kestäisi minkäänlaista kidutusta.