66. Hiljaisuus

2K 286 59
                                    

Pelkäsin monia asioita, hämähäkkejä, lukkeja, pimeitä metsiä, vuoristoratoja, kauhuelokuvia, paksuja romaaneja, mutta en koskaan ollut pelännyt hiljaisuutta. En koskaan. Paitsi nyt. Oli kai tämäkin uusi kokemus, että pelkäsin äänettömyyttä. Sitä kun ei kuulunut mitään, ei yhtään mitään. Ei kellon viisarin ääniä, ei linnun laulua, ei nuotion roihua, ei yksinkertaisesti mitään.

Tämä oli kai oma vikani, se oli minun vikani että istuin siinä Gabrielin edessä aivan hiljaa, kun hän vain katsoi minua silmät kylmyyttä huokuen.

Tätä oli jatkunut jo monta minuuttia, tai ehkä kauemminkin ehkä jopa puoli tuntia. Hän vain istui pöytänsä takana, hänen kätensä olivat ristissä pöydän päällä ja hän tuijotti minua silmäänsä räpäyttämättä. Minä taas...noh, olin punainen kuin rapu, räpyttelin silmiäni, nieleskelin ja näytin varmasti täysin typerältä.

– Minä..., aloitin, mutta Gabriel nosti etusormensa pystyyn näyttäen minulle, että oli parasta vaieta.

Ja minä vaikenin. Olin hiljaa ja laskin katseeni käsiini. Nypläsin paitani hihaa ja odotin, ehkä hän kohta puhuisi, sanoisi jotain. Yhden sanan ehkä toisenkin. Kolme sanaa olisi melkein kuin lottovoitto. Mutta luulin väärin. Gabriel ei sanonut sanaakaan, hän vain jatkoi tuijotuskilpailuaan jonka hän oli voittanut jo aikoja sitten.

– Gab..., aloitin jälleen kerran lauseeni, mutta hän keskeytti minut jälleen yhdellä sormen liikkeellä, mikä sai minut turhautumaan.

Tällä kertaa en aikonut lopettaa puhumista. En vain sietänyt sitä, että hän oli vihainen siitä että olin auttanut häntä. Että olin pelastanut hänen henkensä. Mitä sitten vaikka olin vain ihminen? Olin silti pelastanut hänet?! Olin pelastanut hänen koko valtakuntansa ja tässä oli kiitos: mykkäkoulua pitävä kuningas.

– Lopeta tuo! kivahdin ja mulkaisin häntä vihaisesti.

Mutta Gabriel ei edes näyttänyt kuulevan ääntäni, hän vain tuijotti minua tunteettomana. En edes tunnistanut häntä, hän ei ollut oma itsensä. Hän huokui jonkinlaista negatiivista energiaa joka sai minut hämilleni.

– Herra Radolwski vie teidät takaisin palatsiin, hän totesi kolkolla äänellä, – lähdette matkaan heti ja kun saavutte määränpäähänne pysytte huoneessanne, kunnes toisin käsketään, Gabriel jatkoi äänellä jota tuskin tunsin.

Se oli melkein tunteeton ääni, joka kumahteli omituisesti korvissani. Hän oli teititellyt minua ja käyttänyt Desmondin sukunimeä aivan kuin en muka tuntisi häntä. Se jos mikä kertoi jotain, hän oli oikeasti suuttunut minulle.

Minä nielaisin äänekkäästi ja loin Gabrieliin avuttoman katseen. Ehkä yritin hieman esittää, mutta pelkäsin, että olin tällä kertaa mennyt liian pitkälle. Ehkä olin typerä, kun olin tullut tänne, mutta olin halunnut vain auttaa. Olin halunnut nähdä hänet ja olin toiminut vain ja ainoastaan sen vuoksi, koska rakastin häntä. Ei Gabriel voinut tuomita minua, kun kerran pelastin hänen henkensä. Hänen ei kuulunut olla vihainen, hänen olisi pitänyt iloita ja olla onnellinen että hän oli vielä elossa.

– Gabriel minä..., aloitin taas puheeni, mutta kuningas keskeytti minut jälleen kerran.

– Neiti Nordlund, minä olen teidän kuninkaanne! hän karjaisi läimäyttäen nyrkillään pöytää, – ja te käyttäydytte läsnä ollessani niin kuin kuka tahansa kansalainen! Teillä ei ole mitään erityisoikeuksia! ONKO SELVÄ!? hän kysyi ääni kylmyyttä sylkien.

Minä nyökkäsin kyynelien kimmeltäessä silmissäni. En pystynyt sanomaan mitään, en sanaakaan.

Laskin katseeni maahan ja vaikka kuinka yritin pidätellä kyyneliäni, en pystynyt nielemään niitä. Tunsin kuinka ne karkasivat poskilleni. Minä nyyhkäisin ja pyyhin ne nopeasti pois hihaani.

Kolmen Kuun ValtakuntaWhere stories live. Discover now