Kolmen Kuun Valtakunta

73. Kadonnut aika

Olin keskellä pimeyttä, joka leijui ympärilläni pitäen minut vankinaan. Se oli kuin verho ylläni, joka sai minut melkein tukahtumaan. Minua ahdisti, koko kehoni tuntui hyvin raskaalta enkä voinut liikauttaa sormeanikaan.

Silmäni eivät auenneet, ei vaikka kuinka yritin aukaista ne. En tiennyt missä olin tai mihin se omituinen nainen oli minut lähettänyt, mutten tuntenut oloani kovinkaan hyväksi. Minua pelotti hieman tämä epätietoisuus, olinko kuollut vai elossa? Vai olinko kumpaakaan. Jäinkö johonkin välitilaan jossa odottaisin tuomiopäivää tulevaksi?

Aina välillä kuulin ääniä, hiljaisia kuiskauksia jotka voimistuivat aika ajoin. En saanut puheesta selvää, mutta äänet kuulostivat tutuilta. Ne soljuivat korvieni lävitse yrittäen saada mieleni muistamaan kenelle ne kuuluivat, mutten koskaan muistanut. Lopulta äänet aina kaikkosivat viereltäni jättäen minut yksin pimeyteen.

Välillä tunsin kosketuksen kädelläni, hellän hipaisun poskellani. En tiennyt oliko se totta vai unta, olinko enää edes olemassa?

Sekunneista tuli minuutteja, minuuteista tunteja. Lopulta en tiennyt kauanko olin ollut tässä unen kaltaisessa tilassa, jossa en kuitenkaan nukkunut. Olin koko ajan hereillä, vaikken ollutkaan. Mutta silti minä nukuin, vaikken kuitenkaan nukkunut.

Minua väsytti, olin uupunut ja turhautunut. En tiennyt miten saisin itseni hereille, miten pääsisin takaisin kiinni elämääni.

Aika kului, tiesin sen. Kello päässäni raksutti eteenpäin ja sydämeni vaati minua jo heräämään. Se alkoi sykkiä kiivaammin aina silloin, kun kuulin jonkun olevan vierelläni. Se nopeutti tahtiaan kuin riemuiten niistä pienistä hellyydenosoituksista joita iholleni painettiin.

Jokainen kosketus, jokainen pieni kuiskaus korvani juurella saivat minut vahvemmaksi. Keräsin voimia niistä hetkistä jotka tuntuivat mitättömiltä, mutta olivat minulle arvokkaampia kuin mikään tässä maailmassa.

Aloin yrittämään kovemmin. Keskitin kaikki jäljellä olevat voimani rippeet ja yritin avata silmäni. Minä ajattelin kuningasta, hänen hymyä, hänen ääntä, kaikkea mitä muistin hänestä. Ja jotenkin sain hänestä niin paljon voimaa, että silmäni jotka tuntuivat olleen kiinni ikuisuudelta tuntuneen ajan aukenivat hitaasti kohdaten tutun maailman.

Räpyttelin hetken aikaa silmiäni ennen kuin ne tottuivat siihen näkymään. Olin omassa huoneessani, makasin pehmeällä sängylläni ja tuijotin kattoa. Sitä samaa vanhaa kattoa jota olin aina tuskissani kuluttanut silmilläni.

Katselin hetken aikaa ympärilleni ja totesin mielessäni että huone oli tyhjä. Kukaan ei ollut vierelläni, ei tietenkään. Oli kai liikaa pyydetty, että kuningas istuisi sänkyni vieressä huolestuneena odottaen että heräisin. Olin kuitenkin vain melkein kuollut hänen puolestaan.

Tuijotin hetken aikaa ikkunoita joiden verhot oli vedetty syrjään. Oli yö, mutta ei ollut kovinkaan pimeää, mikä oli outoa sillä talvella yöt olivat hyvin pimeitä.

En kuitenkaan ajatellut asiaa sen enempää, minulla oli paljon tärkeämpiäkin asioita mietittävänä.

Hengitin rauhallisesti hetken aikaa, kunnes siirsin varovasti käsiäni. Ne liikahtivat heti enkä tuntenut minkäänlaista kipua. Siirsin sormeni valkoisen yöpaitani kaula–aukon kohtaan ja vedin sitä hieman alemmaksi. Paljastin vaalean ihoni ja nyrpistin nenääni kun näin ruman arven joka oli siinä kohdassa josta nuoli oli rikkonut ihoni.

Piilotin nopeasti arven ja kurotin automaattisesti kohti sänkyni vieressä olevaa narua josta kutsuin palvelijan huoneeseeni. En välittänyt, vaikka herättäisin Emman keskellä yötä, mutta halusin keskustella hänen kanssa ennen kuin näkisin Gabrielin.