Kolmen Kuun Valtakunta

32. Tunnustus

Auringon lämpöinen hehku herätti minut uuteen aamuun. Minä vaikersin hiljaa sillä en olisi halunnut nousta ylös. Vedin peiton kasvojeni ylitse ja yritin nukahtaa uudestaan, mutta se oli mahdoton tehtävä. Heitin peiton päältäni pois ja katsoin vaistomaisesti viereeni. Kuningas oli poissa. Se ei ollut mikään yllätys. Lääkäri oli antanut hänelle luvan lähteä heti aamulla ja hän oli varmasti poistunut heti auringon noustessa. Mutta silti tunsin tyhjiön sisälläni.

Oli ollut hyvin turvallista nukkua hänen käsivartensa alla ja tuntea hänen läsnäolonsa vierelläni. Oli ollut levollista olla hänen kainalossaan, jos ei otettu huomioon hänen painajaistaan joka sai hänet käyttäytymään raivokkaasti. En tiedä mitä hän oli nähnyt, mutta se oli varmasti ollut jotain kamalaa sillä Gabriel oli vaikertanut kuin tuskissaan ja huitonut käsillään. En ollut edes uskaltanut kysyä mitä hänen painajaisessaan oli tapahtunut sillä hän oli käyttäytynyt omituisesti herättyään. Hän oli pidellyt minua väkisin sylissään ja nuuhkinut kaulaani. Se oli erikoista.

Nousin hitaasti ylös sängystä ja puin päälleni yksinkertaisen mekon. Suunnistin heti aamiaiselle sillä mahani kurni uhkaavasti. Nopean syömisen jälkeen kiirehdin tutkimushuoneeseen jossa arvelin Emman jo odottavan minua.

Ja olin oikeassa. Emma istui pöydän ääressä, hän oli kalpea ja hänen silmiensä ympärillä oli isot mustat renkaat. Hän oli ilmeisesti valvonut koko viime yön eikä se ollut ihme. Hän oli pelästynyt hyvin pahasti eilistä onnettomuutta.

– Voit huokaista helpotuksesta sillä minä sain kuninkaan luopumaan ajatuksesta, että hän rankaisisi sinua, totesin ja muuntelin ehkä hieman totuutta.

Mutta en kertoisi koskaan, että itkin kuninkaan edessä ja, että nukuin hänen kanssaan samassa sängyssä. Puhumattakaan siitä, että hän piteli minua sylissään ja nuuhki kaulaani.

– Mitä?! Emma kiljaisi.

– Kuulit aivan oikein sinua ei rangaista, sanoin ja toivoin ettei Emma esittäisi lisäkysymyksiä, mutta tietysti rukoustani ei kuultu.

– Mutta miten sinä teit sen? hän kysyi silmät levällään.

– Käytin vain kärkästä kieltäni, selitin.

Emma katsoi minut kuin hullua. Hänen suunsa oli auki ja hänen silmänsä pullottivat uhkaavasti.

– Miten?

– Mitä miten? kysyin kurtistaen kulmiani.

– Sinä siis puhuit hänelle ja hän suostui noin vain olla rankaisematta minua? Emma kysyi epäluuloisesti ja minä vain nyökkäsin, – ei, tässä on jotain muutakin, Emma mutisi saaden minut varuilleni.

– Ei ole mitään muuta, hän uskoi minua ja...

– Hän on ilmiselvästi mieltynyt sinuun! Emma kiljahti keskeyttäen lauseeni.

– Älä viitsi Emma, kuningas ei todellakaan pidä minusta, selitin enkä itsekään uskonut omia sanojani.

Ehkä jossain syvällä sisimmässään kuningas välitti minusta. Hänen punainen hiussuortuvansa oli ollut todiste siitä, mutta hän halusi kieltää kaiken. Aivan niin kuin minäkin halusin kieltää tunteeni häntä kohtaan.

– Hän selvästi pitää sinusta. Ja sinä pidät hänestä, Emma lisäsi vettä myllyyn saaden minut punastumaan tahtomattani.

– Mitä!? En todellakaan pidä hänestä, huudahdin ja käänsin selkäni Emmalle ennen kuin kasvoni pettäisivät minut.

– Elle sinun on turha kieltää sitä tosiasiaa, että pidät hänestä paljon enemmän kuin oikeasti saisit pitää, Emma sanoi takanani.

– En pidä hänestä, toistin sanojani aivan kuin niistä tulisi totta jos sanoisin ne monta kertaa ääneen.