Kolmen Kuun Valtakunta

34. Tie helvettiin

Katsoin itseäni sadannen kerran peilistä. Olin pukeutunut koko mustaan miekkailijanasuun joka oli kokoa liian suuri. Olin valinnut sen tahallani sillä en halunnut ottaa riskiä, että kukaan epäilisi sukupuoltani. Varmuuden vuoksi olin pukenut korsetin joka kiristi alleen jo valmiiksi lättänän poveni. Kasvoni olivat maskin peitossa ja hiukseni olivat paitani sisällä.

Huokaisin syvään ja istahdin alas pukuhuoneen jakkaralle. Minulle oli kerrottu, että minut kutsuttaisiin saliin, kun vuoroni tulisi ja olin odottanut jo ainakin tunnin.

Aina välillä venyttelin hieman pysyäkseni vetreänä. Mutta se tuntui typerälle sillä tiesin, että tarvitsisin enemmänkin taitojani kuin lihaksiani ottelussa.

Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa rinnassani saaden minut hikoilemaan kuin sika jota paistettiin. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittaa itseni, mutta en voinut mitään sille, että mietin koko ajan mitä tapahtuisi jos kuningas oikeasti yrittäisi tappaa minut.

En ehtinyt miettiä asiaa kauempaa kuin ovi aukeni ja nuori nainen tuli esiin. Hän hymyili minulle rohkaisevasti ennen kuin hän niiasi aivan kuin olisin ollut joku tärkeämpikin henkilö.

– Seuratkaa minua, palvelija sanoi ja johdatti minut samaan saliin jossa olin itse katsellut kuninkaan otteluita.

Kuulin yleisön puheensorinan joka vaimeni, kun he näkivät minun saapuvan.

Kävelin keskelle salia punaiselle matolle ja näin Gabrielin jonka ruskeat hiuksensa olivat tehneet paluun. Ne olivat kasvaneet kurittomasti ja hipoivat jo hänen hartioitaan saaden hänen armottomat kasvonsa näyttämään hieman lempeämmiltä. Kuningas katsoi minua tarkasti synkillä silmillään aivan kuin hän olisi yrittänyt selvittää salaisuuteni.

Toivoin todellakin ettei hän huomaisi minun olevan lyhyempi ja hoikempi kuin aikaisemmat vastustajat. Mutta hän ei tajunnut, että olin ihminen sillä hän asetteli rauhallisin elkein naamionsa kasvoilleen. Henkäisin helpottuneena ja kumarsimme toisillemme. Samalla kiitin luojaa mielessäni, ettei Gabriel tai tuomari olleet pyytäneet minua poistamaan maskia kasvoiltani ennen ottelua sillä tiesin, että tervehdys piti tehdä ilman naamiota. Mutta ilmeisesti se sääntö ei ollut niin tärkeä, ehkä kuningas oli itse unohtanut sen tai hän ei vain halunnut pitkittää ottelun alkamista muodollisuuksilla.

– Etes–vous prets? tuomari kysyi haluten tietää olimmeko valmiita.

Minä nyökkäsin vain ja näin Gabrielin tekevän samoin.

– Allez! tuomari huudahti ja miekkailu alkoi.

Tuijotin vain paikoillani kuningasta joka oli ottanut jo hyökkäysasennon. Olin kuin jäätynyt paikoilleni ja Gabriel varmasti luuli minun olevan helppo vastustaja. Mutta hän luuli väärin. Kun hän hyökkäsi minua kohti väistin hänet ketterästi ja osuin miekallani melkein häntä kylkeen. En oikeasti halunnut satuttaa kuningasta, mutta en voisi mitään jos joutuisin pakon edessä sivaltamaan pari haavaa häneen.

Ajatukseni katkesivat äkisti, kun miekkamme kalahtivat yhteen ja aloitimme toden teolla ottelun.

Minä olin taitava, se minun piti myöntää. Olin todellakin oppinut miekkailemaan hyvin. Todella hyvin. Sen huomasi myös yleisö joka huokaili sen mukaan, kun miekkamme koskettivat toisiaan. Käteni muisti kuin ulkoa jokaisen liikkeen jonka Vincent oli opettanut minulle. Minä olin nopeampi kuin Gabriel. Pystyin aistimaan hänen liikkeensä ennen kuin hän edes liikahti. Minä tiesin mihin hän iskisi. Olin kuin elementissäni, kun sain pidellä miekkaa joka totteli minua kuin meidät olisi luotu toisillemme. Se tunne oli mahtava. Minä rakastin miekkailua, minut oli kuin luotu siihen.

Mutta harmikseni kuningas ei ollut samaa mieltä. Hänen yrityksensä saada minut häviämään alkoivat muuttua epätoivoisiksi. Hän käytti aivan liian paljon voimaa mikä ei ollut miekkailun salaisuus. Hän unohti ajatella ja käyttää taitojaan. Hän luuli voivansa lyödä minut maahan, mutta se ei onnistunut. Olin parempi kuin hän ja hän tiesi sen. Minä aistin sen hänestä, hän oli turhautunut ja hän tiesi ettei hän voittaisi tätä ottelua.