42. Kuninkaan oikea käsi

2K 220 30
                                    

Luulin, että tuska helpottaisi, mutta se oli vain haavekuvitelma. Minä itkin kokonaisen viikon ennen kuin sain jotenkin pidettyä kyyneleeni kurissa. Seuraava viikko meni jo hieman paremmin ja kolmantena viikkona palasin jo tuttuihin rutiineihin. Mutta mikään ei oikeastaan tuntunut enää miltään. Suru oli tehnyt minusta alakuloisen olennon, joka ei jaksanut enää innostua mistään. Olin kuin ontto kuori, joka vain käveli pitkin linnan käytäviä tyhjä ilme kasvoillaan.

Alexin kuolema vaikutti minuun kaikilla mahdollisilla tavoilla. En ollut enää niin iloinen vaan pikemminkin hiljainen ja sulkeutunut. En puhunut enää paljoa vaan nyökkäilin tai pudistelin päätäni, jos joku joskus kysyi minulta jotain. Mutta en enää jaksanut esittää olevani kunnossa, kun en kerta ollut sitä. En silti ollut kertonut mitään Emmalle, vaikka se olisikin ollut helpottavaa. Mutta en halunnut hänen tuntevan syyllisyyttä siitä, että hän tiesi jotain salaista mitä hän ei voisi kertoa kenellekään muulle.

Aina iltaisin minä pujahdin ulos puutarhaan ja palasin puun luokse. Minä keinuin aina keskiyöhön asti ja tuijottelin taivaalle aivan kuin olisin odottanut jotain tapahtuvan. Mutta koskaan ei tapahtunut mitään, ei yhtään mitään.

– Nyt lopetat! Emma huudahti ja läimäytti minua kämmenellään poskelleni.

Hätkähdin ja katsoin tyttöä hölmistyneenä, en olisi koskaan uskonut, että hän kykenisi sellaiseen iskuun.

– Miksi sinä noin teit? kysyin hämilläni ja hieroin poskeani.

– Koska olet ollut omissa ajatuksissasi monta viikkoa. Et ole osallistunut kuninkaan illallisiin ja käytävillä huhutaan kaikenlaista, Emma sihisi hampaidensa välistä.

Sydämeni muljahti inhottavan tuntuisesti, kun hän mainitsi kuninkaan. Olin vältellyt häntä ja onnekseni olin onnistunut hyvin tehtävässäni. En ollut nähnyt Gabrielista vilaustakaan ja aloin jo epäillä, että hän itsekin halusi vältellä minua. Mutta hänen illalliskutsunsa sotivat sitä ideaa vastaan, että hän ei halunnut nähdä minua. Tai ehkä hän oli vain kohtelias, kuka tietää. 

En silti ollut mennyt illallisille sillä en halunnut nähdä häntä. Olin onnistunut unohtamaan rakkauteni Gabrielia kohtaan, mutta epäilin itseäni ja sitä, että jos näkisin Gabrielin, niin minä jotenkin antaisin lukituille tunteilleni vallan ja tekisin itsestäni typerän hänen läsnäollessaan. Ja toiseksi Gabriel toi minulle Alexin mieleen. Vaikka he olivatkin täysin erilaisia niin muistin aina sen, että he olivat veljeksiä enkä voinut sille mitään, että aina kun ajatukseni harhailivat Alexiin tunsin sydämeni rutistuvan kasaan.

– Mitä minusta muka juorutaan? kysyin hieman varovasti sillä en ollut varma halusinko edes tietää mitä valheita palvelijat kertoivat minusta.

– Kaikenlaista, Emma mutisi hiljaa.

– Mitä kaikenlaista? kysyin turhautuneella äänellä.

– Palvelijat puhuvat sinusta ja jostain toisesta, Emma tuhahti.

– Kenestä toisesta? kysyin ja kurtistin kulmiani.

– No siitä ketä käyt aina iltaisin tapaamassa, Emma selitti pienen punan noustessa hänen poskilleen.

– Ketä minä sitten tapaan iltaisin? kysyin kiinnostuneena.

Emma katsoi minua melkein kylmästi ja sanoi vain:

– Kerro sinä.

– En ketään, sanoin totuudenmukaisesti.

– Et ketään, Emma toisti hieman yllättyneenä.

– Niin en ketään ja se on totuus. Hyvin köyhä ja väritön totuus, mutta kumminkin totuus, huokaisin syvään ja mietin miten palvelijoilla oli aikaa edes keksiä minusta juoruja.

Kolmen Kuun ValtakuntaWhere stories live. Discover now