Etsitty |EXO•Fin|

1.Hajaantuminen

"Odota, sä oot ihan kohta vapaa", kuparisen ruskeat, pörröiset ja takkuiset silmille valuvat hiukset omaava poika sanoi tyynnyttelevästi häkin sisälle vangitulle eläimelle.

Koira haukahti kumeasti vastaukseksi ja raapi kaltereita kynsillään. Kim Minseok, tai Xiumin, kuten häntä hänen ystävänsä nimittivät, ymmärsi mitä koira sanoi ja hän vastasi pudistamalla päätään.

"Nopeasti nyt. Se kundi huomaa ihan just että me ollaan täällä", pisin kolmesta pojasta sanoi ja pälyili hermostuneesti paikkoja ja naputteli kaltereita muiden koirien haukkuessa toisissa häkeissä.

"Viimein," kolmas poika huudahti ja lopetti lukon tiirikoinnin. Häkki avautui ja koira saattoi loikata ulos. Luisevat kyljet kohoilivat sen odottaessa ohjeita johtajaltaan.
"Okei, ei hukata enempää aikaa", Minseok sanoi ja käveli ulos pakettiauton sisältä sulkien muiden koirien valitushuudot ja avunpyynnöt herkiltä korviltaan.

"Hei, mitä te teette?! Sain tuon rakin vasta äsken kiinni", huusi rankkuri, jolla oli valkoinen, kertakäyttöinen kasvomaski suojaamassa suutaan. Hän oli nuori poika, oikeastaan hän ei ollut edes muuta kuin pikkutöitä tekevä opiskelija. Mutta tänään hänet oli valittu auttamaan erästä vanhempaa rankkuria työssään. Eikä hän aikonut luovuttaa kesken kaiken, vaan hän lähti juoksemaan toisten perään.

Hengitys huurusi pakkasessa kun kolme poikaa ja yksi koira juoksivat lumista, jäistä ja liukasta katua pitkin. Jahtaaja käski heitä pysähtymään liukastellessaan hiekoittamatonta katua pitkin.
"Meidän täytyy hajaantua! Mä otan koiran, menkää te kaksi minne haluatte, tavataan tutussa paikassa."
Resuinen, koira käänsi samean katseensa poikaan joka puristi kulunutta hihnaa tiukasti kädessään. Dobermannin ja jonkun pienemmän rodun sekoitus paleli aivan kuten hänen taluttajansa ja se värähti joka kerralla kun sen paljaat, mustat polkuanturat rummuttivat jäistä maata.

"Minseok! Pidä huoli itsestäsi!" Joukosta pisin poika huudahti ja kääntyi sivukujalle, joka oli täysin tyhjä. Jahtaaja hämmentyi mutta lähti jahtaamaan koiraa ja kahta poikaa.
Lyhyt, harmaahiuksinen poika kääntyi katsomaan pitkää nuorta miestä, joka heitä kiusasi. "Mä tuun takaisin niin pian kuin pystyn!" Hän huudahti Minseokille joka nyökkäsi. Hänen ystävänsä katosi nopeasti kapealle sivukujalle.

Jahtaajan pääkohde, Minseok, jatkoi juoksuaan eteenpäin. Pikaisesti hän poikkesi sivukujalle ryömien ison roskasäiliön alle.

Jahtaaja tuli tutkimaan paikkoja. Hän katseli ja totesi uhrinsa kadonneen kuin tuhka tuuleen. Minseok kuuli loittonevat askeleet ja komensi koiran ulos. Hän itse ryömi perästä ja nousi pystyyn pudistellessaan katupölyä jo valmiiksi rähjäisistä vaatteistaan.

"Kyungsoo, sun on pakko nyt pitää tota pantaa päällä. Mä tiedän että se ahdistaa sua, mutta mä en aio tulla koko ajan vapauttamaan sua. Nyt, yritä etsiä jotain syötävää ja tule C-talon rappuun tai tapaamispaikalle kun oot kylläinen. Ei stressiä, vaikket löytäisikään mitään, voin kyllä yrittää etsiä sullekin jotain. Mutta yritä, jooko? Ja jos jotain ongelmia ilmenee, etsi mut", poika ohjeisti seuralaiselleen joka haukahti ja lähti juoksemaan kun Minseok irrotti hihnan lukon. "Äläkä palellu!"

Nyt kun Minseok oli yksin, alkoi hän miettiä suunnitelmaa. Aluksi hän kävisi kohtaamispaikalla ja etsisi Luhanin ja Baekhyunin käsiinsä. Sen jälkeen hänen olisi pakko käydä viemässä ruokaa yhdelle ystävälleen. Hän huokaisi ja lähti kävelemään katua pitkin torille kengät naristen lumessa.

Muut ihmiset suhtautuivat häneen niin kuin muihinkin, joskin joskus pojan luiseva ja nälkiintynyt olemus saivat huolestuneisuuden käväisemään heidän kasvoillaan. Nuhjuiset vaatteet ja tuhruiset kasvot tummine silmänalusineen saattoivat kyllä viestiä totuuden. Minseok oli koditon. Oikeasti koditon, ei edes vain asunnoton. Hänellä ei ollut paikka minne mennä, vaan pojalla oli tapana asua siellä sun täällä.

Minseok käveli ilmoitustaulun ohi, mutta sitten hän pakitti takaisin. Ruskeiden silmien katse eteni rivi riviltä ilmoituksesta toiseen. Niissä luki paljon eri asioita: kissoja kadonnut, talvimyyjäiset, kakkukahvit paikallisen myymälän kymmenvuotissynttäreiden kunniaksi. Hän kirjoitti tiedot pieneen muistioonsa, että muistaisi mennä syömään kun kerran ilmaiseksi sai.

Sitten hänen silmänsä osuivat lappuun, joka oli sai pojan sydämen melkein hyppäämään kurkkuun. Siinä ilmoitettiin kadonneeksi nuori, parikymppinen poika. Kuvassa oleva ihminen ei hymyillyt. Eipä tietenkään, en koskaan hymyillyt tuona aikana, hän ajatteli ja repäisi ilmoituksen irti. Kukaan ei saisi nähdä sitä. Pikaisesti hän jatkoi matkaa, ennen kuin kukaan ehtisi huomata.

Kymmenen minuutin kävelyn jälkeen hänen käsiään pisteli vaikka reikäiset nahkahanskat suojasivatkin niitä. Tummansinisen, pörröisen käsintehdyn kaulaliinan hän sitoi tiukemmalle samalla kun käveli torin vasemmalla laidalla sijaitsevan baarin sivukujalle, jossa hänellä oli tapana tavata kaverinsa. Näin päiväsaikaan se oli kyllä turvallinen paikka, mutta iltaisin ja öisin huumehörhöt, känniläiset ja rikolliset valtasivat sen eivätkä poliisitkaan olleet harvinainen vieras.

Minseok ei nähnyt ketään, joten hän vilkaisi kelloa. Se oli jo liikaa, joten hänen ei auttanut kuin lähteä yksin etsimään ruokaa.

Poika ei ollut huolestunut, koska hänen ystäviltään oli tapana olla milloin missäkin. Kyllä he viimeistään illalla tulisivat paikalle, kun olisi aika katsella seuraavaa nukkumapaikkaa.

Viereiseltä kujalta kuului kolinaa kun nälkiintynyt kissa tonki jätteitä ja kaatoi roskiksia. Tyytyväisenä se kaivoi pehmeän näköisillä tassuillaan pienen palan kananugettia. Minseok hymähti ja pohti hetken aikaa menisikö itsekin dyykkaamaan, mutta sitten hän pudisti tomerasti päätään. Itse voisin hengissä pitimiksi syödäkin, mutta Chen ei ansaitsisi moista moskaa, hän ajatteli ja jatkoi matkaansa.

Poika päätti lähteä käymään kirkolle, jossa sai ruoka-apua kerran viikossa. Tänään oli tiistai, eikä Minseok ollut varma annettaisiinko sitä tänään. Mutta aina kannatti yrittää.

~||~

Luhan katsoi hetken juostuaan taakseen ja huomasi että rankkurin apulainen ei ollut lähtenyt hänen peräänsä. Poika tiesi, että hänen pitäisi mennä suoraa päätä tapaamispaikalle, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta lähteä tarkastamaan suosikkipaikkaansa siinä toivossa, että joku hänen kavereistaan olisi siellä.
Kyllä Xiu minua odottaa, hän ajatteli ja lähti laitakaupungille.

Todella kauniit mutta nyt melko laihat, naiselliset kasvonpiirteet omaava poika liftasi. Hän heilautti peukkuaan jonka kynsi oli ahdistuksen takia purtu lyhyeksi. Häntä paleli pakkasessa, koska hänellä oli päällään vain ohut, harmaa huppari ja revityt, mustat ja nuhjuiset farkut. Niistä ei ollut juuri mitään hyötyä näin pakkasilla.

Ympärillä olevien pikkuputiikkien joulumainokset oli jo purettu suurimmaksi osaksi pois, mutta joissain oli vielä jouluvalot. Suurin osa kaupoista alkoi kuitenkin jo valmistautua uuteen vuoteen, ja kaupungin torilla järjestettävän ilotulituksen ja muun ohjelman mainokset valtasivat alaa. Luhan aikoi tietysti mennä, vaikka Minseok ei siitä välttämättä pitäisi. Baekhyuninkin hän raahaisi mukaan. Jongdae saisi kyllä jäädä pois, ei sitä raukkaa kannattaisi viedä mihinkään.
Jos hän edes pysyy elossa niin kauaa, poika ajatteli surkeana mutta takoi suloisen hymyn kasvoilleen kun pieni, punainen auto jarrutti hänen kohdallaan.

"Mihinkäs sitä herra on menossa", kuljettaja kyseli. Hän oli reilusti yli keski-ikäinen, sydämellisen näköinen, juuri sellainen joka joko vihaisi tai pitäisi Luhanista. Ensivaikutelma oli aina tärkeä tällaisten kanssa.
"Laitakaupungille, tiedätkö sen vanhan urheiluhallin vieressä olevan pikku kahvilan? Sinne olisi tarve päästä, jos vain siitä ei ole vaivaa, hyvä herra."
"Olen pahoillani, mutta olen menossa muualle."
"Ei, olkaa niin kiltti että viette minut sinne. Jään teille kiitollisuuden velkaan ja voin vaikka tarjota kahvit", parikymppinen poika aneli ja hän saattoi nähdä ilmeen miehen kasvoilla pehmenevän.
"Hyvä on, mutta miksi olet menossa sinne päin", tuntematon kysäisi ja Luhan tunki pelkääjän paikalle siirtäen miehen ostokset takapenkille varovasti.
"Mulla on tärkeä tapaaminen." Luhan selitti ja hymyili koko ajan valloittavasti, jotta miehen epäilyt eivät heräisi.
"No, selvä sitten. Tyttöystäväkö siellä odottaa?"
"Ahh...eipä oikeastaan..." Nuhjuinen poika sanoi esittäen häveliästä antaen ratissa olevan vetää rauhassa omat johtopäätöksensä.