Etsitty |EXO•Fin|

33.Jakaantuminen

Jongin istui hiljaa boksissaan, joka muistutti erehdyttävästi sellaista lootaa, johon lemmikkieläimet suljettiin kun ne lastataan lentomatkaa varten ruumaan. Näkyvyys oli kehno, ainoastaan vähän hänen silmäänsä suuremmat hengityksen mahdollistavat kolot toivat hieman valoa sisään. Boksin pinta oli muovinen, liukas ja erittäin epämukava, vähän niin kuin olisi maannut kylpyammeessa. Hän ei ollut varma, missä hän oli, sillä sen jälkeen kun hänet oli nostettu autosta pois, häneltä oli mennyt taju.

Uusi töytäisy sai Jonginin lyömään päänsä häkin kattoon, ja läheltä piti, ettei hän olisi oksentanut. Matkapahoinvoinnista hän ei ollut koskaan kärsinyt, yleensä hän oli voinut autossakin vallan mainiosti, pystyen jopa nukkumaan. Tässä tilassa se ei tullut kysymykseenkään.

Ovea hän oli yrittänyt tiirikoida jo hyvän tovin, mutta nopeasti kävi selväksi, ettei siinä ollut saranoita, vaan luukku oli kuin jonkinlainen tiheä hologrammiverkko, jonka läpi ei nähnyt mitään. Edes valoa ei tihkunut sen läpi.

Taas tuntui uusi tärähdys, pahoinvointikohtauksen saattelemana. Tällä kertaa jokin kuitenkin muuttui: tärähdys näytti muuttaneen hologrammin läpinäkyväksi. Kun Jongin ryntäsi kokeilemaan sitä sidotuilla käsillään, huomasi hän, että se oli yhä siinä, mutta sen läpi saattoi nyt nähdä.

Pieni kurkistusaukko ilmoitti, että hän oli kai jossain lentokoneen tapaisessa asiassa. Ympärillä oli muitakin samanlaisia bokseja, erikokoisia vain.
Seuraava räjähdyksen omainen ääni löi Jonginilta korvat lukkoon, ja siinä vaiheessa koko boksi lensi ylös ja ympäri. Hän huusi kuulematta omaa huutoaan, kun hologrammi katosi kokonaan.

Jongin lähti ryömimään varovasti ulos, ja tehtyään sen hän nousi pystyyn vähän heikkona
.
Alus oli valtava, ei todellakaan tavallisen lentokoneen mitoissa. Katto oli korkealla, ja häntä ympäröi suuri rahtimäärä, joukossa oli samanlaisia häkkejä kuin hänen, sekä ihan tavallisia, metallisia laatikoita.

Poika ihmetteli äänien puutosta, mutta siitä välittämättä hän käveli yhden laatikon luo, painaisten sen kyljessä olevaa nappia ihan uteliaisuudesta. Loota aukeni hänen silmiensä edessä, ja sieltä paljastui aseita. Hän kohotti kulmiaan hämmästyneenä ja otti yhden varmuuden vuoksi, eihän sitä tiedä mitä hän tulisi kohtamaan.

Seuraavaksi Jongin siirtyi takaisin lähemmäs häkkienriviä, joiden sisään hän ei nähnyt. Aivan hänen vieressään oli valtavan suuri häkki, joka oli ainakin kaksi kertaa hänen pituutensa. Poika ei uskaltanut edes ajatella, millainen norsu siellä olisi, kun hän painoi seuraavan laatikon nappia. Mikä oli erittäin huono idea. Häkkien ovet avautuivat ja epämääräisiä olentoja alkoi valua ulos. Hänen kiljahduksensa takertui hänen kurkkuunsa kun hän näki valtavan dinosauruksen näköisen olennon kiinnittävänsä villit silmänsä häneen.

Poika lähti juoksemaan todella lujaa poispäin hirviöstä, sydän pamppailen paniikissa.
"Voi helvetti...", hän sihahti itselleen kuulematta mitään ympärillään.

~||~

Minseokin tunteita hallitsi kipu. Poika olisi halunnut jäädä makaamaan liukkaalle pinnalle, mutta pureva kylmyys pakotti hänet nousemaan pystyyn. Kun vinot silmät avautuivat, häikäisi valkoisuus ne täysin, ja hetken aikaa Minseok vain haparoi sinne tänne, kunnes lysähti takaisin maahan.
Luhan oli havahtunut hieman aiemmin kuin Minseok, ja hän raahautui lyhyemmän luo.
"Xiumin... Chen ei herää", Luhan sanoi ja auttoi vanhemman pystyyn. Minseok käänsi päänsä makaavan ruumiin suuntaan. Huolen palo syttyi ruskeisiin sielunpeileihin, kun kuparihiuksinen liukasteli toisen luo. Hän asetti kätensä Jongdaen otsalle ja yritti ravistella häntä, mutta se ei tuottanut tuloksia.
"Voi ei, meidän täytyy löytää suoja. Katso vaikka taivaalle", Minseok totesi vakavana ja osoitti lapasellaan ylös.

Taivas oli punertava, mutta aivan pilvessä. Näytti siltä, että taivas oli kuullut nuoren huolen, sillä se päästi sisuksistaan ryöpyn lumihiutaleita.

Luhan ja Minseok ottivat Jongdaen väliinsä, alkaen etsiä jotain suojaa mahdolliselta myrskyltä. Tuuli tuntui yltyvän, kuin muistuttaakseen, ettei pojilla ollut paljoa aikaa käytettävissä.

Samaan aikaan lumen alla oleva mörrimöykky haistoi pitkästä aikaa jotain mielenkiintoista.  Vahvat käsivarret kauhoivat valkoisen aineen pois tieltään, ja olento loikkasi ulos pakkaseen. Sen sieraimet imivät ihmisten hajua mielissään ja hirviö lähti seuraamaan hajua sylkitipat valuen sen valtavista, vahvoista leuoista.

Kaksi poikaa jatkoi mitään huomaamatta, Jongdaen ollessa yhä tajuton, Minseok horjahti kun hänen jalkansa upposi lumen läpi. Kantamus tippui maahan, sillä Luhanin ote lipesi, mutta Jongdae ei silti reagoinut asiaan mitenkään.
"Xiumin! Kaikki hyvin", Luhan kysyi ja tarttui Minseokiin, auttaen toisen ylös.
"Joo, mä oon okei", Minseok vastasi kiitollisena, ja loi katseen synnyttämäänsä koloon. "Tuolla alhaalla näyttäisi olevan luola. Kannattaa varmaan mennä sinne suojaan."

Luhan nyökkäsi hyväksyvästi, täristen jo kylmästä. Minseok työnsi Jongdaen alas reiästä, kun hän oli ensin hakannut sitä jalallaan suuremmaksi.

Tajuton poika tippui ilman läpi muutaman sekunnin, kunnes hän osui kovaan jäähän. Minseok oli arvioinut matkan väärin, ja nyt hän katsoi säikähtäneenä alas. Poika lähti koloon varovasti, ja hetken kuluttua hän pääsi turvallisesti Jongdaen luo, ja Luhan seurasi perässä.
Minseok tutki Jongdaen läpi nopeasti, huomaten, ettei toinen näyttänyt vahingoittuneen muutamaa mustelmaa lukuun ottamatta. Luhan laskeutui hänen viereensä, ja kysyi, oliko kaikki hyvin. Minseok nyökkäsi, ja yhdessä he asettuivat istumaan jäistä seinämää vasten. Poikien välissä oli ainakin kaksi metriä, he eivät olleet halunneet olla lähekkäin. Kylmyys oli kuitenkin niin pureva, että kaksikko joutui lähestymään toisiaan. "Täällä on niin kylmä ja me tarvitaan kaikki mahdollinen lämpö. Jos nyt tämän kerran voitaisiin olla lähekkäin, jooko", Luhan loi anovan katseen pienempään, joka nyökkäsi. "Tiedän..."

He halasivat toisiaan, ja molemmat tiesivät, ettei se tapahtunut vain kylmyyden takia. Mukana oli myös tunteita. Minseok painoi päänsä Luhanin olkapäälle, niin kuin hänellä oli ollut tapana tehdä aina ennen, silloin kun suhde oli ollut elinvoimainen.

~||~

Sehun istui hiljaa nuotiolla, jonka kolmikko oli väsännyt jotenkuten. Hän oli päätynyt valoisalle niitylle Taon ja Kyungsoon kanssa, joka vaikutti erittäin vaisulta. He kaikki olivat hyvin hämmentyneitä, ja he halusivat palavasti etsiä muut. Mitään merkkiä muista ei ollut näkynyt.

"Minulla on nälkä", Tao sanoi ja katseli pimenevää taivasta. Taivaalla näkyi kaksi kuuta, toinen oli isompi ja punaisempi, mikä teki yöstäkin aika valoisan. Niiden lisäksi valoa toivat lukuisat tähdet. Tähdenlentojakin näkyi, tai sitten ne olivat avaruusaluksia.

"Eiköhän meillä kaikilla ole. Mutta mistä me sitä saataisiin? Lentokone on kadonnut kokonaan", Sehun vastasi ja kietoi käsivartensa ympärilleen kun hän oli kyykyssä.
"Hei, katso, tuolla on jotain eläimiä", Tao sanoi yllättäen kun huomasi vehreän niityn vieressä jäniksen tapaisia elämiä.
"Ne näyttävät aika nopeilta. Millä ajattelit saada ne kiinni?"
Blondi hymähti ja otti isohkon, rosopäisen oksan käteensä. Löysin tämän tuolta läheisestä metsästä kun etsimme polttopuita. Ajattelin, että siitä voisi olla hyötyä."
"No, yritä sitten. Ole varovainen, minä vartioin Kyungsoota."
Tao loikkasi ylös ja lähti lähestymään hitaasti niitynreunaa. Pitkät heinät kutittelivat hänen paljaita käsivarsiaan, sillä hän oli jättänyt paksun takkinsa pois. Paikassa oli aika lämmin, ainakin verrattuna Korean talveen.