Etsitty |EXO•Fin|

44.Vangitut

Jongin oli nukahtanut karuun sänkyyn, Taemin oli käpertynyt hänen viereensä. Toinen puhunut hänelle menneistä, ja Taemin tunsi, miten lämpimät tunteet olivat jälleen syntyneet toista kohtaan.
Hän tunsi pidemmän lämpimän kehon ja tämän tasaisesti kohoilevat kyljet omaansa vasten, ja se tuntui hyvältä.

Pojan sydän hyppäsi hänen kurkkuunsa kun ovi aukeni ja triceraton tuli hakemaan heitä ruualle.
"Mitä te täällä kudette? Iljettävää. Teidän on paras tulla nyt heti syömään, tai te päädytte itse lounaaksi", hän sanoi ja Taemin tunnisti vartijan siksi, joka oli ollut heidän kanssaan aluksessa.
"Jongin, herää", Taemin herätteli toista silittelemällä toisen jäntevää käsivartta, joka oli lämpimänvärinen.
"Mhhmm", poika avasi ruskeat silmänsä ja hieroi niitä. Pian hän oli valmis tulemaan syömään.

Hologrammikahleet ilmaantuivat napinpainalluksesta. Taemin huomasi laitteen, joka dinosauruksella oli kädessään. Se tarkoitti, että hän pääsisi pakoon jos vain saisi sen varastettua triceratonilta.
Hän pani suunnitelmansa käytäntöön sen enempää miettimättä. Käsi hivuttautui triceratonin vyölle, mutta poika oli liian kömpelö ja yritys murskaantui sekunneissa, kun triceraton otti laitteen vyöltään ja painoi toista siinä olevaa nappia, joka antoi Taeminille sähköshokin, joka lamaannutti pojan hetkeksi ja laittoi hänet huutamaan kivusta.
"Taemin", Jongin huusi hädissään ja kiiruhti poikaystävänsä luo, joka nousi toivuttuaan ylös.
"Siinä näit, mitä seuraa jos ei tottele sääntöjä. Ensi kerralla tapahtuu pahempaa", vartija lupasi ja he jatkoivat matkaa ruokalaan.

Se oli raskaasti vartioitu, vartijoita oli monia, joten he saivat olla ilman kahleita.
Vankeja oli monenlaisia, olentoja joita kukaan ihminen maapallolla ei ollut varmastikaan ennen nähnyt. Monet muistuttivat ötököitä, osa oli tavallisia ihmisiä, jotkut olivat epämääräisiä kasoja lonkeroita. Lajien kirjo oli hämmästyttävä, mutta apea ilme monien kasvoilla latisti Jonginin ihmetyksen.
He olivat vankeja, aivan kuin hänkin. Poika ei tiennyt, mitä he olivat tehneet, mutta vaikutti siltä, että triceratonit vangitsivat myös ilman syytä. Kuinka kauan nämä kaikki olivat täällä olleet?

Ruokapuolessa ei ollut hurraamista, mutta tarjolla oli jälkiruokaakin, jotain kiisseliä joka muistutti erehdyttävästi valkeaa lattiavahaa.
Pojat ymmärsivät varsin pian, että täällä käytiin ruualla kauppaa. Suurimmat vangit rohmusivat pienemmiltä, joilla ei ollut vastaan sanomista. Vartijoita ei kiinnostanut muu kuin se, etteivät vangit rettelöisi tai yrittäisi pakoa.
"He haluavat pitää meidät hyvässä kunnossa, elossa", Jongin sanoi ja söi hyvällä ruokahalulla nälkänsä takia.
"No, on kai sekin jotain. Minä haluaisin vain kotiin", Taemin huokaisi ja tökki haluttomana kiisseliään. Hänellä ei ollut nälkä, vaikkei hän ollut syönyt.
"Niin mäkin Taemin, niin mäkin."

~||~

Baekhyun ja Chanyeol raahattiin kopteriin. Heidät heitettiin seinän taakse, muiden luo. Junmyeon huokaisi ja otti mukavamman asennon, arvellen, että lentomatka tulisi kestämään kauan.

Arvelu meni pieleen, sillä ei kulunut kuin puoli tuntia, kun kopteri jo laskeutui ja heidät haluttiin ulos. Tainnutetut olivat vironneet ja heihin kiinnitettiin erityistä huomiota heidän pakoyrityksensä jälkeen.

Jokainen sai kahleet ranteisiinsa, ja heidät kävelytettiin ulos kopterista. Ulkona odotti suurempi alus, joka näytti siltä kuin se olisi revitty suoraan scifileffasta.

Pojat kävelivät lannistuneina eteenpäin, ainoastaan Baekhyun ei ollut ottanut opikseen ja hän pälyili mahdollisuuksia aiheuttaa sekasortoa, muttei hän harmikseen löytänyt ainuttakaan.

Tasaiselle paikalle oli laskeutunut muitakin, hieman heidän kopteriaan pienempiä koptereita. Yhdestä kopterista kiidätettiin paareilla jotain ihmistä, ja kun se tuli lähemmäs poikien joukkoa, he tunnistivat potilaan Jongdaeksi.
"Helvetti vie, mitä hänelle on tapahtunut", Baekhyun henkäisi ja häntä teki pahaa katsoa ystäväänsä.
"Jotain pahempaa kuin sinulle", Chanyeol katsoi myös ja henkäisi nähdessään veren pojan kasvoilla. "En toivoisi pahimmalle vihollisellenikaan tuollaista kohtaloa. Onko hän edes elossa?"
"Kai, jos he kerran vievät häntä pikapikaa alukseen? En usko, että ruumiin kanssa olisi samanlaista kiirettä."

Perästä juoksi poika, joka oli kahlittu samoin kuin heidät. Nuo kissamaiset kasvot Baekhyun tunsi.
"Hoi, Minseok!"
Minseok käänsi päätään ja katsoi ystäväänsä. Hymy valtasi toisen kasvot. "Tekin olette täällä? Mahtavaa nähdä."
"Mitä vittua Jongdaelle on käynyt?"
"Selitän myöhemmin", Minseok huokaisi syvään onnettomana.
"Nyt puuttuu enää Luhan ja Kyungsoo. Oletko nähnyt?"
Siinä paha missä mainitaan, sillä Kyungsoo tuli toisesta kopterista, seuranaan Tao. Kyungsoota kannettiin myös paareilla, hän oli liian heikko kävelläkseen itse.
"Ouch, toikaan ei näytä kivalta. Ihme, että hän on yhä elossa sen veriyskän jälkeen", Baekhyun mutisi hiljaa.
"Luhan oli mun kanssa aluksi, mutta hän karkasi kun kopteri löysi meidät", toinen vastasi ja ryhtyi kävelemään hyvän ystävänsä vierellä.
"Mäkin yritin samaa, huonoin tuloksin", Baekhyun huokaisi, mutta oli onnellinen nähdessään Minseokin.
"No, ainakin ollaan taas yhdessä, samassa veneessä."

Kaikki pojat kävelivät alukseen, jossa heidät ohjattiin selleihin. Samaan aikaan aluksen etuosassa käytiin läpi, miten projekti Elämänpuu edistyi.
"Kaikki on mennyt todella hyvin. Olemme saaneet kiinni jo yhdeksän kohdetta. Numero 94 pääsi pakenemaan, mutta hänessä on jäljitin, joten voimme hakea hänet milloin tahansa. Kohteen 99 kanssa oli toinen, tunnistamaton poika, jonka nimesimme numero 7:mäksi, mutta tilanteemme takia emme saaneet häntä kiinni. Lisäksi Kibum ei ole edistynyt kohteen 88 kanssa, joskin hän otti yhteyttä triceratonien kauppavälitykseen, jonka kautta saatamme löytää hänet."
Puhuja yskäsi pari kertaa selvittääkseen kurkkuaan.
"Jo kiinni saadut ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvässä kunnossa. Moni kaipaa hoitoa, mutta vain kaksi on erittäin kriittisessä tilassa. Viemme kaikki kerralla ostajalle, sillä hän on kärsimätön ja osaa kyllä hoitaa vammat, heidän laboratorionsa ovat huippuluokkaa. Joka tapauksessa, teitte upeaa työtä, jokainen." Näihin sanoihin päättyi nopea katsaus projektiin.

Kyungsoo asetettiin pöydälle ja hänelle annettiin heti lisää verta. Hän ei jaksanut liikuttaa edes sormeaan tai räpäyttää silmiään. Ensiapuun erikoistunut hoitaja laittoi hänen silmäluomensa kiinni, etteivät ne kuivuisi. Pinnan alla Kyungsoon sydän sykki nopeasti, mutta se heikentyi hetki hetkeltä.

Nainen avasi Kyungsoon suun ja otti pitkät, erityislaatuiset metalliset pihdit käsiinsä. Hän laittoi ne varoen pojan kurkkuun, yhä alemmas. Yökkäysreaktio tuli väkisinkin, ja poika oksensi tahdostaan välittämättä. Hoitaja ei välittänyt siitä vaan vei työkalun yhä syvemmälle. Sitten se tökkäsi johonkin ja hoitaja otti kappaleen pinsettien väliin ja veti. Loinen hangoitteli vastaan, mutta sitten se irrottautui ja nainen veti nyrkin kokoisen loisen ulos. Ilman täytti Kyungsoon korinasta, joka kuulosti siltä, että hän teki kuolemaa. Koska ideaculpa oli tarttunut verisuoniin, ne aukesivat ja veri vuosi pojan sisuksiin.

Hoitaja näytti silminnähden hätääntyneeltä, mutta hän laittoi nopeasti pihdit ja niihin tarttuneen verestä pullean loisen syrjään.
Kyungsoo hengitti pihisevästi ja näytti sekavalta maatessaan kylmällä pöydällä. Hän yritti paeta tajuamatta omasta tilanteestaan mitään. Hoitaja esti sen ja Kyungsoo alkoi itkeä kivusta. Hoitaja esti häntä liikkumasta, muttei voinut muuten auttaa toista millään tavalla, hänen koulutuksensa ei yltänyt näin vaikeisiin tapauksiin. Ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli laittaa Kyungsoon suun kautta menemään putki imemään vuotanutta verta pojan sisuksista.