Etsitty |EXO•Fin|

46.Muisteluita

Kyungsoo laitettiin sängylle makaamaan. Hänen sydämensä oli pysähtynyt jo kerran, mutta hänet oli saatu elvytettyä hetkeksi takaisin elävienkirjoihin. Happimaski laitettiin äkkiä hänen nenälleen ja suuhun vietiin putki, joka imi verta pois samalla kun uutta tuli kanyylissä tilalle. Hänelle annettiin vahvoja kipulääkkeitä, sillä hänen tuskansa oli valtava. Lääkärit olivat tehneet kaikkensa pojan eteen, selviytyminen oli nyt hänen omasta voimastaan kiinni.
"Hän ei näytä kovin hyvältä", lääkäri sanoi huolestuneena.
"En sanoisi. Hänessä voi piillä voimaa, ei kai hän muuten olisi selvinnyt yhtä kauan sen loisen kanssa."
"Aika näyttää."

Jongdae oli toisen lähellä hoidettavana. Hänet oli nukutettu ja käsi oli amputoitu kyynärpäästä. Hän saisi tekokäden ja jalan jos johdolta annettaisiin lupa ja kunhan pojan voimat olisivat palaneet ja hän selviäisi rajummastakin käsittelystä. Poika ei ollut enää kovin kriittisessä tilassa ja hän toipui amputaatiosta.

Baekhyun sai hoitoa ja kirjattiin ylös, että hän tarvitsi lääkityksen. Liuotushoito oli toiminut, poika pääsisi jo huomenna takaisin muiden luo. Sitä poika ei haluaisi tapahtuvan, hän ei todellakaan halunnut telkien taakse koekappaleeksi. Hän vapauttaisi toiset heti kun saisi kerättyä voimia. Sairaalassa oli loistosapuskat, hänen annettiin syödä paljon alipainosta johtuen eikä hän ollut nirso ihminen. Kaikki kävi.
Poika ei pitänyt joutenolosta, mutta hänen täytyisi odottaa ennen kuin pääsisi toteuttamaan itseään. Poika käytti hieman aikaa nukkumiseen, että olisi täydessä terässä suunnitelmiaan varten.

~||~

Sehun oli lakannut juoksemasta. Hän ei tiennyt, että joku seurasi häntä. Joku, joka oli ottanut hänet tähtäimeensä. Tytöllä oli ollut tehokas koulutus, mutta tämä oli hänen ensimmäinen keikkansa. Tarkka-ampuja oli mielissään siitä, ettei hänen tarvinnut tappaa ensimmäistä uhriaan, riitti kunhan hän pysyisi piilossa, ampuisi, hakisi tajuttoman pojan ja veisi hänet kerrottuun paikkaan. Ei kuulostanut vaikealta, ainakin kun otti huomioon että hän olisi voinut joutua heti tositoimiin. Oli syttymässä sota ja ihmisiä koulutettiin ennätysvauhdilla federaation leipiin. Triceratonit nöyrtyisivät hetkessä heidän edessään. Kuitenkin pieni epäilys nousi tytön mieleen, kun hän katsoi honteloa, häntä nuorempaa poikaa kiikareidensa avulla. Tuo poika oli yksi niistä uusista "aseista", jotka saisivat edun heti heidän puolelleen. Miten tuollainen voisi mitään tehdä sodassa? Tyttö oli varma, että hän itse olisi hyödyllisempi. Hänestä alkoi melkein tuntua, että kohutut ihmiset, jotka hallitsivat luonnonvoimia, olivat puppua, joilla federaatio pelotteli vihollisiaan.
Mutta hänhän voisi selvittää asian itse. Mitä jos hän hieman leikittelisi pojalla ennen kuin ampuisi tämän? Tyttö paloi halusta nähdä, mitä voimia nuorukaisessa piili. Sitä paitsi jäljitin varmisti, ettei poika pääsisi tarkka-ampujalta pakoon.

Tyttö pinkaisi juoksuun ja kuunteli tuulen suhinaa korvissaan. Jahdattu oli uupunut jatkuvasta liikkeestä ja niin hän pysähtyi hetkeksi lepäämään. Suuri kivi maassa oli houkutteleva ja hän istahti sen päälle huojentuneena siitä, että oli pääsyt karkuun. Nyt hän mietti, että mitähän Taolle ja Kyungsoolle oli tapahtunut sen jälkeen kun hän oli lähtenyt? Toivon mukaan molemmat olivat saaneet apua ongelmiinsa ja he olivat turvassa. Vaikka Sehun itse ei tuntenut Kyungsoota kovin hyvin, hän toivoi, ettei pojalle olisi sattunut mitään pahaa. Tao taas oli hänen paras ystävänsä, ja hän tiesi toisen herkän luonteen, joka oli jo kärsinyt aiemmin kovan kolauksen kun hän oli jättänyt Yifanin.

Metsästäjä heitti piilostaan ison kiven Sehunin taakse, jolloin siitä kantautuva ääni säikäytti nuorukaisen.
"M-mistä tuo kuului", hän kysyi tuulelta joka yltyi kovaksi puuskaksi.
Kunnon säikähdys toisi pojan kyvyn ja taidot esiin, tyttö ajatteli ja päätti juosta piilostaan suoraan Sehunin eteen.
Hänellä oli tietenkin ase ladattuna, ettei pojasta voisi olla mitään harmia häntä vastaan. Ehkä näin hän voisi myös todistaa, että oli enemmän kuin pahainen tarkka-ampuja keltanokka.
Kun toinen käänsi katseensa kivestä, hän huudahti säikähdyksestä kun joku oli ilmestynyt hänen eteensä. Sehun lähti pakittamaan kiveä taaksepäin aikeenaan juosta pakoon. Tuulen kohina korvissa oli korkea ja uhkaajan oli hankala pysyä pystyssä. Ilma tarttui hänen letitettyjen hiuksien kampauksesta karanneisiin suortuviin, heittäen ne tämän naamalle. Puut heiluivat rajussa tuulessa, joka repi ne ylös juurineen päivineen.

Sehunin sydän hakkasi tuhatta sataa ja hän jähmettyi paikoilleen nähdessään, että yksi kuusi natisi epäilyttävän lujaa, ja niin kuului kova poksahdus, jolloin puunrunko litisti kaksikon alleen.

Tuuli lakkasi luonnottomasti kuin seinään, kun sen haltija meni tajuttomaksi.

Samaan aikaan, nuori mies riisui talvitakkinsa pois helpottuneena ja onnellisena siitä, että oli löytänyt paikan, jossa hän voisi selviytyä elossa. Kova poksahdus ja tuuli oli pelottanut häntä, mutta tuskin täällä olisi mitään yhtä vaarallista kuin lumihirviöt.
Mutta nämä kaatuneet puut eivät luvanneet hyvää, hän oli itse nähnyt, miten ne puut olivat litistäneet kaksi ihmistä alleen. Vaikka eihän tämä ollut hänen asiansa, hänen mieleensä muistui Minseokin sanat, jotka hän oli sanonut kun oli tavannut hänet ensimmäisen kerran.

Luhan oli riidellyt jälleen kerran hänen omien vanhempiensa kanssa, jolloin hän päätti taltuttaa vihan ja turhautumisensa viinaan. Se ei ollut hyvä tapa, hänen kaltaiselleen nuorukaiselle, kuudentoista vanhalle. Minseok oli ollut saman ikäinen, vaikka oli näyttänyt nuoremmalta pyöreine poskineen, eikä lyhyt varsikaan auttanut asiaa.

Poika oli tuolloin pummannut juomansa vanhemmilta pojilta, sillä ehdolla, että hän tekisi niin kuin he halusivat. Pieni palvelus ei kuulostanut pahalta, mutta totuus oli toinen. Pojat olivat tuoneet mukanaan aggressiivisen koiran, jonka kanssa Luhan oli joutunut tappelemaan. Ne nuoret miehet olivat vain halunneet kostoa siitä, kun Luhan oli nuorempana ärsyttänyt heitä kolttosillaan. Siitä illasta lähtien Luhan oli pelännyt koiria ja siksi hänelle oli ollut shokki, kun Minseok oli tuonut Kyungsoon heidän luokseen. Kyungsoo osasi muuttua koiraksi. Hän oli taatusti oikeasti avaruusolento, mutta siitä huolimatta Minseok oli suhtautunut muukalaiseen armolla, sillä samalla jonka hän oli kohdistanut myös Luhaniin.

Mutta niin, se rakki hakkasi pojan totaalisesti, ja loppu ilta meni kadulla nyyhkyttäessä viinapullo kädessä.
Kunnes Minseok oli pörröisellä päällään ilmestynyt kuvaan. Hänellä oli naarmuja paljaissa käsivarsissaan, likaa kasvoissa. Kaikesta näki, että kadut olivat hänelle tuttuja, mutta ne kissamaiset silmät loistivat viattomuutta ja voimaa. Niissä oli myös jäisiä sirpaleita, jotka osoittivat kylmähermoisuuden ja nyt Luhan ymmärsi mitä muuta ne kertoivat. Se poika oli ollut aina jäänhallitsija.
"Hei, aiotko sä jäädä siihen koko yöksi", olivat hänen ensimmäiset sanat, samalla hän tarjosi kättään.
Luhan ei ottanut sitä vastaan vaan käänsi päätään poispäin niistä suurista silmistä. "Eipä taida kuulua sulle."
"Me ollaan samassa veneessä. Tule nyt, tänne tulee kylmä ihan pian."
"Miksi sinä auttaisit minun kaltaistani juoppoa", Luhan sylkäisi sanat suustaan häveten itseään.
"Kukaan meistä ei selviäisi, ellemme auttaisi toinen toisiamme. Minä en halua olla yksin."

Lopulta Luhan oli lähtenyt hänen mukaansa, lopullisesti. Vaikka hän oli myöhemminkin koetellut toisen hermoja useaan otteeseen, Minseok oli aina antanut anteeksi. Heidän tiensä olivat saattaneet erota kuukausiksi, ja juuri silloin kuin hän oletti, ettei hän näkisi enää koskaan toista, olivat he tavanneet mitä oudoimmissa tilanteissa. He olivat molemmat toisilleen velkaa henkensä, joten ehkä pojat olivat tasoissa.

Nyt Luhan muisti sanat ja etsi puun alta ihmiset. Hän sai Minseokin sanoista voimaa ja käytti telekinesiaansa siirtääkseen rungon pois. Ensimmäinen heistä oli tyttö, jonka selkäranka oli murskaantunut ja hän oli todennäköisesti kuollut heti. Pelastaja nappasi uhrin aseen, siitä voisi olla hyötyä myöhemmin.
Toisen uhrin kasvot olivat shokki.