Etsitty |EXO•Fin|

27.Soitto

Poliisiauto liikkui tasaisesti, kunnes sen liike alkoi hidastua. He olivat saapuneet perille ja poliisimies avasi oven, auttaen Taeminin ulos. "Sinä voit mennä jo sisälle. Tulen aivan pian takaisin", hän sanoi pulskalla äänellään ja tönäisi nuorta oikeaan suuntaan. Taeminin oli pakko totella mukisematta, ja kävellessään hän käänsi päätään. Korkeat poskipäät omaava poika näki, kun Sehun nostettiin ja raahattiin pois. Taemin loi tietynlaisen katseen: se oli yhtä puhtaan viaton kuin ensilumi. Anteeksipyytäväisyys heijastui niistä, kun hän näki hyvän ystävänsä, kenties viimeistä kertaa.
Katse olisi ollut tuhansia kertoja säälivämpi ja tuskaisempi, jos hän olisi tiennyt, mitä hänen oma poikaystävänsä oli joutunut kokemaan ja tulisi kokemaan.

Kaikesta huolimatta hän saapui sisälle, jossa kireän oloinen nainen otti hänet vastaan ja ohjasi samoin tein vain henkilökunnalle tarkoitettuun tilaan, joka näytti Taeminin mielestä olevan kuin scifileffasta.
Yhdellä valkoisista seinistä oli valtava musta, elektroninen taulu, jossa oli vilkkuvia valotäpliä ja paikan nimiä.
Paikalla oli kolme naista, jotka näyttivät Taeminin silmään täysin samalta. Jokaisella oli valkoinen puku ja punainen maski, kun he hyörivät ympäriinsä, kirjoittaen ja puhuen monotonisella äänellään, joka kuulosti hämmästyttävän tutulta. Taemin oli varmasti kuullut sen vähän aikaa sitten, mutta hän ei millään keksinyt, missä.

Robottimainen nainen istutti hänet tuoliin ja istui itse toiselle puolelle pöytää, kun samaan aikaan muut jatkoivat toimiaan niin kuin Taeminia ei olisi olemassa.
Kaunis nainen ojensi pojalle täytettäväksi lapun, jossa oli selkeä työsopimus. Hän luki sen pikaisesti ja nosti sitten sielunpeilinsä tuntemattomaan. "Mutta... luulin, että tulin tänne kertomaan tappelusta, en minä tänne töihin ole tulossa. Tässä on oltava erehdys."

Nainen katsoi ilmeettömänä poikaa, kuin analysoiden tämän sanoja. Sekunnin kuluttua hän kuitenkin vain pudisti mekaanisesti päätään, osoittaen kirkkaan punaisella, vastalakatun oloisella, kiiltävällä rakennekynnellä kohtaa, jossa palkkasumma seisoi, siirtäen sen korostetun hitaasti tyhjälle kohdalle, johon Taeminin allekirjoitus tulisi.
"Täytyykö minun allekirjoittaa?"

Nainen nyökkäsi niin, että kaulan jänteet näkyivät kuulaan ja kimmoisan ihon alta. Taemin kohotti kulmiaan, alkaen tosissaan lukemaan ehtoja, kunnes silmät lopulta osuivat palkkasummaan, joka oli huikea nuoren opiskelijan silmissä. Sen kummempia miettimättä hän nappasi viereisestä metallisesta, kylmästä kynälaatikosta kuulakärkikynän. Taitavasti hän sipaisi koko nimensä sinisellä sille tarkoitettuun kohtaan.

Punanaamion omaava tuntematon otti paperin ja vei sen jonnekin, hakien samalla nuoren miehen, joka näytti tuon kumman olion rinnalla huomattavasti eläväisemmältä.
"Kim Kibum tässä, hyvää päivää", mies esittäytyi ja hymyili. Taemin vastasi hymyyn ja tarttui miehen ojennettuun käteen. "Lee Taemin, on mukava tutustua", nuorempi vastasi kohteliaasti.

~||~

Oli kulunut muutama tunti, jonka pojat olivat käyttäneet talsimiseen. Kaikki alkoivat olla jo lopen kyllästyneitä tähän touhuun.
"Mulla on hirveän kylmä", Jongdae valitti ja niiskahti, pyyhkien nenäänsä hupparinsa viininpunaista astetta tummempaan hihaan.
"Vaikka sulla on mun takki", Minseok sanoi harmistuneena, yrittäen piilottaa oman tärinänsä. Hän oli umpijäässä, eivätkä jalat meinanneet enää pelata. Hän istuutui lumiselle kivelle, katsellen läheisen autotien autojen kulkua. Ketään ei tuntunut kiinnostavan, minkä takia yhdeksän poikaa vaelsi kurjina tien vierustaa, välillä kaatuillen paksuun lumihankeen.

"Aika vitun tyhmää muuten, kun me joudutaan vaan hiihtelemään täällä. Me ei olla edes vittu ihmisiä! Kunpa voisi vaan lentää täällä helvettiin. Joka muuten tuntuu houkuttelevalta, tähän rännänpaska sateeseen verrattuna. Siellä olisi lämmin! Ja saatanan kanssa tulisi varmaan paremmin toimeen kuin eräiden idioottien."

Tosiaan, joukkion matkatessa sää oli muuttunut koko ajan kehnommaksi. Lumisade oli saanut vetisiä piirteitä, raskaiden lämpärehiutaleiden läsähtäessä kunkin naamaan tasaisin väliajoin, ihan kuin heillä ei olisi jo valmiiksi vaikeaa. Yifan ei suinkaan siis ollut ainut, jota alkoi pikkuhiljaa ottaa pannuun.
"Kyungsoo on itse asiassa melkoinen Satansoo", Jongdae puhui lämpimikseen, ja Kyungsoo vain pyöräytti silmiään, joiden valkuainen erottui selkeämmin kuin muilla.
"Olkoot vaikka jumala itse, mutta minusta on väärin sanoa, ettemme olisi ihmisiä", Junmyeon sanoi, muttei ketään jaksanut kiinnostaa.
"Ei vittu kiinnosta", selällään maassa makaava Baekhyun sanoi, kohottaen kättään laiskan väsyneesti pystyyn, antaen sen kuitenkin tippua takaisin. "Mulla on nälkä! Ja jano. Ja kylmä."
Chanyeol kömpi lumen poikki Baekhyunin luo ja pörrötti tuon harmaita hiuksia. "Voi pientä. Kiroilu on tuhmaa, vaikka sattuisi ja kaikki olisi pielessä."

Yifan katsoi ivallisesti Chanyeolia. "Kyllä ne kirkkoveneet ovat sinunkin suustasi yleensä lentäneet. Mikäli oikein muistan, olin äskettäin mielestäsi 'vitun mulkku,", äijämäinen poika sylkäisi, kyräillen Chanyeolia, kunnes otti maasta kiven, heittäen sen Chanyeolin paleltuneeseen korvaan, josta kuului ikävä rusahdus. Isokokoinen poika karjahti keuhkojensa voimalla tuskasta, käsien lentäessä pitelemään kipeää korvaa.

Minseok katsoi Chanyeolia säälivästi. "Anteeksi muuten korvasi paleltumasta. Olin vain silloin kiihdyksissä Jongdaen takia."
Chanyeolin silmät kiilsivät kivusta, kun hän samalla puri hampaitaan yhteen, ettei olisi kiroillut, koska juuri sitä Yifan oli toivonut. "E-ei se mitään. E-en minäkään hallitse itseäni hyvin", hän pusersi sanat ulos tuskansa takaa.
Baekhyunia kävi sääliksi jättiläistä, joten hän painautui kiinni toiseen. "Ei hätää..."

Junmyeonia vihlaisi nähdä noiden kahden läheisyys. Se muistutti siitä tosiasiasta, että hän oli hylkäämässä entisen elämänsä ja poikaystävänsä, jos hän jatkaisi matkaa tämän eriskummallisen joukon kanssa matkaan. Asiaa ei yhtään helpottanut se, ettei kukaan Taoa lukuun ottamatta tuntunut juuri arvostavan häntä. Poikaa ahdisti olla lähes täysin tuntemattomien kanssa, matkalla tuntemattomaan. Kaikki tuntui yhä niin sekavalta, että hänenkin teki mieli huutaa.

Kunpa Yixing olisi täällä, hän ajatteli ja tajusi, että hänhän voisi soittaa Yixingille. Uutta, kihelmöivää energiaa saaneena hän otti puhelimensa taskustaan, valiten poikaystävänsä numeron. Hetken aikaa hän epäröi: hän ei voinut kieltää, ettei hän olisi kaivannut hyppyä pois tasapaksusta, harmaasta arjesta. Mutta koskiko irtiotto myös hänen parisuhdettaan? Siitä miehenalku ei ollut enää lainkaan varma. Punnitessaan ajatusta hänen sielunpeilinsä siirtyivät muutamaksi sekunniksi Yifaniin. Jokin oli tainnut vangita hänen mielenkiintonsa tuohon johtajapoikaan. Ehkä hänen ylpeytensä, rehellisyytensä, varmuutensa... Yifan oli tottakin todempi tosiäijä Junmyeonin mielessä. Hän oli aina halunnut olla yhtä kunniallinen ja sellainen, jota ei kyseenalaistettu. Sitä Junmyeon tulisi kaipaamaan tämän sekasortoisen lauman keskellä. Jotain, joka pitäisi lapset kurissa. Hän oli aikoinaan halunnut opettajaksi, mutta se unelma oli karissut matkalla, kun kukaan ei koskaan kuunnellut mitä hänellä oli sanottavana. Ei kukaan arvostanut häntä.

Pehmeä sormi painui hitaasti näytölle, hänen alkaessa soittaa Yixingille, joka vastasi yllättävän nopeasti.
"Suho?"
"Jep... Lay, mulla on sulle nyt tärkeää asiaa."
"Huh? Kerro ihmeessä."
"Me ollaan nyt tallustamassa täällä tien laidalla, lentokentän suuntaan."
"Ketkä me? Miten te sinne päädyitte? Onhan kaikki hyvin?"
"Kaikki on ok, sanottaisiinko niin. Mutta meitä on täällä kahdeksan muuta, minun lisäkseni."
"Aika paljon poppulaa. Mikä on siis sun ongelma?"
"No, täällä on kylmä. Ja lentokentälle on melkoinen matka."
"Jaa. Miten mä tähän liityn?"
"Oikeasti, eikö sua kiinnosta yhtään miksi me ollaan sinne menossa."
"Sitä sietää miettiä... okei, kyllä mua kiinnostaa. Tarvitsette kyydin? Hoituu."