Etsitty |EXO•Fin|

26.Toteamus

"Missä se perkeleen lentokenttä on", Luhan kysyi vieressään hölkkäävältä kiinalaispojalta, joka pudisti kapeahkoja kasvojaan. "Aika kaukana", hän vastasi ja sipaisi kyyneleen silmäkulmastaan, joka oli jäänyt kiusaamaan häntä. "Sehun ehkä tietää, sen isä on kai lentäjä."
"Okei... Sehuun", Luhan huudahti ja katsoi ympärillään kulkevaa poikajoukkoa, muttei tavoittanut Sehunin kauniita kasvoja. "Missä hän on?"

Junmyeon pysäytti ryhmän nopealla käden heilautuksella, kääntyen katsomaan kaikkien kasvoja. "Älkää sanoko, että hän on kadonnut?"
"Minusta oikeastaan tuntuu, että hän ei ollut kanssamme silloinkaan, kun lähdimme."
"Mitä!? Jäikö Sehun sinne?"
"Nyt poliisit saavat hänet kiinni..."
"Emme me voi jättää häntä sinne", Luhan vastusti ärähtäen.
"Myöhäistä. Hänet on saatu varmasti jo kiinni", Kyungsoo sanoi hiljaa.
"Mutta oliko hän edes yksi meistä? Mikä hänen voimansa oli", Jongdae sanoi ja käveli levottomana Minseokin ympärillä, yskien välillä.
"En oikeastaan ole varma...", Luhan sanoi hiljaa. "Jos hän ei ole yksi meistä, hänen on kai turha tulla mukaamme."

Yhdeksikkö katsoi toisiaan hiljaa, ja Junmyeon huokaisi syvään. "Meidän täytyy jatkaa matkaa. Sehun taitaa olla mennyttä."
Luhan painoi katseensa maahan ja niiskahti, lähtien kävelemään muiden mukana.
Onneksi myös Minseok tiesi, missä lentokenttä oli. Se oli kuitenkin niin kaukana, että kävelemällä he olisivat hyvällä tuurilla parin päivän päästä perillä. Sen takia heidän olisi pakko joko levätä matkalla tai saada jokin ajoneuvo.
"Onko kellään rahaa mukana", Minseok kysyi, kun pojat olivat pysähtyneet lepäämään.

Jokainen tutki taskujaan huolellisesti.

Luhan ja Baekhyun kaivoivat taskuistaan pistoolit, joita he pyörittelivät tyytyväisinä. "Näillä voi hankkia rahaa", Baekhyun naurahti ja kaivoi taskustaan vielä lääkepurkin. "Kas, mitäs nämä on", hän sanoi hiljaa ja luki etikettiä, mutta jätti se sikseen, kun Chanyeol löysi lompakkonsa. Lääkepurkki jäi huomaamatta lumipenkkaan.
"Paljon rahaa sulla on", Baekhyun kysyi uteliaana ja tunki lähemmäs poikaystäväänsä.
"Sellaiset 30000 wonia..."
"Se on aika vähän. Ei sillä saa edes ruokaa meille kaikille", Junmyeon sanoi ja kaivoi oman rahapussinsa esiin. "Mulla on suunnilleen 100000 wonia ja pankkikortti. Mä voin nostaa kyllä mun tililtä jotain."
"Pelkään, että ne eivät silti riittäisi lentolippuihin."

"Mutta voidaanhan me vuokrata auto."

Yifan pudisti päätään. "Liian hidasta, ja meidät voidaan jäljittää helpommin."

"Kris, me ei voida edelleenkään kaapata konetta. Come on, me emme pääsisi edes turvatarkastuksista läpi."

"No ei tietenkään. Mutta meinaan, meillähän on nämä voimat ja kaikki, voitaisiin vaan pistää porukkaa pinoon."

"Eihän me haluta ryhtyä rikollisiksi."
"Edelleen, me joudutaan vankilaan joka tapauksessa."

"Itse asiassa, miksi me jouduttaisiin vankilaan? Me ei olla rikollisia, korkeintaan saadaan jotain sakkoja yleisen rauhan häirinnästä", Tao puuttui tahtomattaan keskusteluun.

Tähän asti hiljaa ollut Kyungsoo avasi myös suunsa, ideaculpan lepäillessä hänen sisällään, antaen Kyungsoon toimia miten halusi. Aivotyö ei ollut helppoa.

"Tuota, luulen tietäväni, miksi joutuisimme vankilaan. Olin tänään aiemmin metsässä, etsimässä Kim Jonginia, jonka sinäkin todennäköisesti tunnet."
"Mitä hänestä?"
"Hän on varmasti yksi meistä, koska hän osaa teleportata. Hän ei tosin osaa hallita sitä, mutta luulen, ettei kukaan meistäkään osaa. Kun olin auttamassa häntä, paikalle tuli muutamia naisia. Sitä ennen olin paennut pois, koska niin Kai käski. Ne naiset ampuivat hänet ja veivät pois."

Junmyeon katsoi Kyungsoota. "Taemin soitti tänään Jonginille, eikä hän vastannut, vaan outo naisen ääni vastasi puhelimeen, sanoen ettei numero ole enää käytössä."
Kyungsoo nyökkäsi hitaasti. "Luulenpa, etteivät poliisit ole meistä oikeastaan kiinnostuneita, vaan ne naiset."
"Joku siis jahtaa meitä?"
"Jep."
Ja se toteamus sai pojat katsoman synkkinä, vakavina toisiaan.

~||~

Sehun heitettiin julmasti Taeminin viereen, sidottuna. Sehunin suun eteen oli laitettu ilmastointiteippi, ranteissa oli käsiraudat. Taemin tuijotti ystäväänsä silmät suurina, kun ajoneuvo nytkähti liikkeelle.
"Mutta... mitä hän on tehnyt", poika kysyi poliisilta, joka ajoi.
"Hyvin pitkä tarina."

Taemin katsoi hämillään, pysähtyneenä Sehunia. Hän ei ymmärtänyt, miksi Sehun oli otettu kiinni tuolla lailla, ja miksi blondi oli tainnutettu. Eihän hän ollut tehnyt edes tappelussa mitään pahaa.
Poika asetti kätensä Sehunin sileälle otsalle, antaen sen valua tummien kulmien ohi ilmastointi teipille. Sormet alkoivat pikkuhiljaa raaputtaa sitä irti toisen nuorilta kasvoilta.
Sehunin mieli oli sillä hetkellä pelkkää mustaa, eivätkä Taeminin herättely-yritykset auttaneet mitään. Poika näytti oikeasti kuolleelta, niin että toinen joutui kokeilemaan, että olihan syke tallella tai hengitys okei. Ne olivat täysin normaalit, kuin poika olisi unessa.
Liilahiuksinen yritti lievittää pelkoaan ja syyllisyyttään silittämällä Sehunin värjättyjä hiuksia, joita blondi ei ollut pessyt sitten eilisen. Matkan jatkuessa Taemin silitti nuoremman kaulaa, johon Luhan oli jättänyt muutaman fritsun. Suudelmien jälkien seasta poika kuitenkin huomasi jotain outoa: kirjoitusta tuon niskassa, luodin yhä vuotavan jäljen alapuolella. Hän pyyhki käsillään punaista, tuoretta verta pois, kun tussilla kirjoitettu teksti tuli näkyviin. My lucky one, teksti kertoi huolitellulla, koristeellisella käsialalla, joka kertoi, että kirjoitukseen oli käytetty aikaa.
Oliko sekin Luhanin tekosia? Outoa, että Sehun oli antanut sen peurapojan tehdä niin. Yleensä Sehun vihasi kaikkia näkyviä tatuointeja, hän oli jopa alkanut murjottaa kun Yifan oli ottanut kämmenen yläpuolelle lohikäärmeen, samanlaisen kuin hänen riipuksensa. Tatuoinnit ja niitä muistuttavat jutut kai liittyivät hänen lapsuuteensa tai jotain, siksi Sehun vihasi niitä. Joka tapauksessa, sen jälkeen Yifan oli aina joutunut meikkaamaan sen piiloon, kun asuntolan nuorin oli paikalla.
Taemin kohautti olkiaan ja pyyhki märän nesteen käsistään poliisin penkkiin salaa. Hän huokaisi syvään ja alkoi tuijottaa ikkunasta ulos.

~||~

Jongin alkoi viimein hereillä, kun hänen suoneensa pistettiin jotain ainetta, joka sai hänet tärisemään. Neste kihisi hänen suonissaan, ja aiempi tiedottomuus oli paljon mukavampi kuin tämä. Kun hän avasi silmäluomensa, ensiksi näkyi pelkkää mustaa, sitten pelkkää valkoista ja lopuksi ääriviivat ja muut alkoivat hahmottua.
Ruskeaverikön aivot olivat kohmeessa, mutta pian hän alkoi tajuta ja muistaa, mitä oli tapahtunut. Hän imaisi happea, ja huomasi, että hänen molemmat kätensä oli kahlittu auton takakontissa olevaan tankoon.
Hän riuhtaisi kylmiä kahleita, vain huomatakseen, että ne olivat raudan lujat, uututtaan kiiltävät.
Auton takakontti oli ehkä tila-auton kokoinen, ja sen ikkunat oli peitetty huolellisesti mustilla kankailla. Kaltereita ei sentään ollut. Ilma tuntui painostavalta, ja kun hän yritti huutaa apua, tajusi hän, että suuta peitti tiukasti sidottu kangas, ja vaikka hän yritti purra sitä, ei se liikahtanut siitä mihinkään. Tilassa oli niin pimeää, ettei hän oikeastaan nähnyt mitään. Hän ainoastaan tunsi auton hienoisen tärinän takapuoltaan vasten, joka alkoi olla jo melkoisen puutunut. Ajantaju oli ehtinyt kadota kokonaan, mutta todellisuudessa hän oli ollut siellä korkeitaan pari tuntia.
Mutta epätoivo kohotti kättään ja heilautti sitä pojan edessä, joka tuijotti pimeitä ikkunoita tietämättä yhtään, missä hän oikein oli.