Etsitty |EXO•Fin|

2.Tönäisy

Baekhyun käveli katua pitkin vilkuillen koko ajan taakseen. Poika halusi tietää, oliko jahtaaja luovuttanut hänen suhteensa kokonaan.

Harmaahiuksinen käveli eteenpäin ja näki läheisessä, tähän aikaan usein tyhjässä puistossa käppyräisen vaahteran. Jos hän kiipeäisi sinne, voisi hän tarkkailla ympäristöä paremmin.
Haalean punaiset tennarit kopisivat katukivetystä vasten hänen kiihdyttäessään juoksuun. Idioottimaisesti hän loikki läpi lumihangen, niin että kaikki lumi pääsi kenkien sisään. Se tuntui niin kylmältä että sattui, mutta poika ei välittänyt. Baekhyun tarttui puun karheaan runkoon tottuneesti ja lähti kapuamaan sitä pitkin ylös, kunnes huomasi liian myöhään, että runko oli jäinen. Pojan paljaiden käsien ote lipesi ja hän tippui lumihankeen lyöden kivuliaasti päänsä.

~||~

Ruuan houkutteleva tuoksu kantautui koiran tarkkaan kirsuun. Hänen korvansa heilahtivat äkillisen kovan äänen perään, jonka aiheuttajaksi paljastui vain kadunlakaisija, joka oli vahingossa pudottanut roskapussinsa.

Laiha ja kylmissään oleva eläin kirosi mielessään Minseokia, joka oli ajanut hänet etsimään ruokaa.
Miksei hän minusta välitä niin kuin Chenistä, hän ajatteli vihaisena ja asettui kadun kulmaan makoilemaan. Hänellä oli oikeasti kylmä, eivätkä kohmeat jäsenet meinanneet toimia.

Joku kadun ohi kulkeva lapsukainen huudahti innoissaan nähdessään koiran. Tyttö riistäytyi äitinsä otteesta ja lähti kipittämään luppakorvaisen dobermannin luo. Äiti huudahti pelästyneenä, kun auto kaahasi katua pitkin liian lujaa. Jarrut kirskuivat, mutta vielä laittomasti kesärenkailla oleva auto ei pysähtynyt.

Kyungsoo toimi nopeasti ja nousi pystyyn loikaten tielle tassut liukuen. Koira tönäisi kuonollaan pikkutytön pois alta kadun reunaan, mutta sen seurauksena jäi itse auton töytäisemäksi, vaikka kuljettaja saikin autoa käännettyä autoa sivuun.
Kuljettaja, keski-ikäinen mies nousi ulos ja nilkutti katsomaan tyttöä, joka oli pillahtanut itkuun mutta näytti selviytyneen melko vammoitta mustelmia lukuun ottamatta.

Kyytiläisenä ollut Luhan nousi hänkin ulos autosta ja katsoi mitä oli tapahtunut. Hänen katseensa osui maassa sykkyräisenä kasana olevaan eläimeen, joka näytti erehdyttävän tutulta.
"D.O", Luhan parkaisi ja juoksi eläimen luo. Se hengitti kiivaasti ja sen vasen lapaluu näytti kokeneen kovia.

Kyungsoon silmäluomi raottui kuin hän katsoi kuka siinä oli, vaikka toki hän oli tunnistanut tulijan jo äänestä.
"Auta", koira ynisi ystävälleen hiljaa. Onneksi Luhan ymmärsi koiria varsin hyvin. Hän alkoi pälyillä sitä mistä saisi apua, kunnes eräs kadulla kävellyt nuorukainen huomasi hänet.
Luhania vuosia nuorempi, kauniin tummahkon ihon värin omaava poika juoksi autotielle.

"Mä näin mitä tapahtui. Onko se pahastikin loukkaantunut", tuntematon kysyi ja kyyristyi eläimen puoleen, joka murisi ja yritti nousta ylös onnistumatta siinä.
"Kyllä Kyungiella taitaa olla asiat vähän huonosti," Luhan vastasi ja tarttui Kyungsoon kaulapantaan ettei elikko olisi hyökännyt toisen kimppuun.
"No, mä voisin ottaa sen mun hoitoon, aion katos eläinlääkäriksi. Veisin sen tietysti eläinlääkäriin mun kustannuksella."

Luhan hämmentyi ehdotuksesta mutta katsottuaan Kyungsoon vammoja, hän nyökkäsi. "Ouki, eipä se minua paljoa liikuta. Olisi kiva saada sun osoite, että voin tulla hakemaan sen sitten kun se on fine."
"Oh, no, mun nimi on Kim Jongin, mutta sano vaan Kaiksi. Onko tämä koira sun ja kuka sä oot?"
"Tää ei ole kenenkään koira, mutta sanotaanko että se kuuluu kuitenkin mulle jollain tasolla. Ja mä oon Luhan."
Nyt oli Jonginin vuoro hämmentyä. Miten niin koira ei ole kenenkään, mutta sillä oli silti kaulapanta? Hän nosti sairaalloisen kevyen eläimen maasta sotkien päällystakkinsa vereen.
"Ootas, kirjoitan sulle mun osoitteen lapulle. Voit tulla milloin vaan käymään." Tummanruskeahiuksinen sanoi toiselle ja antoi koiran hetkeksi hänelle. Poika kaivoi taskustaan pienen lehtiön johon hän kirjoitti tarvittavat tietonsa. Sitten hän vaihtoi lapun koiraan ja lähti niine hyvineen pois kantaen loukkaantunutta olentoa käsivarsillaan.
"Haista paska Luhan, mä kostan tämän vielä", Kyungsoo murisi ja haukkui vielä vaaleanruskeahiuksisen pojan perään, kun hän katosi takaisin autoon.

~||~

Minseok käveli kirkon kupeessa olevalle seurakuntatalolle, jossa olikin porukkaa. Diakonit näyttivät antavan pois jouluruokapakettien jämiä. Poika ei voinut kuin huokaista helpotuksesta. Hän asettui jonoon, jossa oli varmasti sellaisiakin, jotka eivät oikeasti ruoka-apua tarvitsisi.
Nopeasti hän pääsi ottamaan oman osuutensa. Paperikassissa oli ainakin leipää ja jotain muuta. Kyllä Chen niillä pärjäisi. Minseok kiitti kohteliaasti kirkon työntekijää ja lähti sitten kävelemään pois.

Hän nosti toppatakkinsa karvareunuksisen hupun päänsä suojaksi, kun lumihiutaleita alkoi sataa vielä lisää. Ympärillä oli vanhahkoja, 90-luvulla rakennettuja parikerroksisia taloja. Kauempana oli korkeampia mutta yhtä rumia kerrostaloja. Yhteen niistä Minseok oli jättänyt ystävänsä nukkumaan.

Normaalisti pyöreäkasvoinen poika kiihdytti askeliaan hiekoitetulla kävelytiellä. Hän halusi päästä lämmittelemään edes hetkeksi sisään.

Taloyhtiön pihaan sijoitetussa pienessä leikkipuistossa ei ollut ketään. Minseok ohitti sen, mutta hänen sydämensä oli pysähtyä, kun hän näki yhden poliisiauton parkkeerattuna talon eteen. Hän juoksi suoraan sisään, koska ovessa ei ollut lukkoa tai ovikoodia.

Sisällä oli vanha nainen, ilmeisesti talon asukki, sitten kaksi poliisia, toinen vanhempi ja toinen pelkkä pojankloppi jolla ei ollut edes oikeaa univormua. He seisoivat alimman rappusen tiellä motkottaen jotain kädet puuskassa.

Pojan korviin kantautui viime viikkoina liian tutuksi tullut kova, hakkaava yskä. Minseok työntyi poliisien ohi ja kipitti ystävänsä luo. Chen nosti sumean katseensa ja toinen poika otti huppunsa pois päältään. Hän halasi poikaa lujaa ja kokeili kylmillä käsillään pojan otsaa.
"Sulle on taas noussut kuumetta", hän totesi ja kääntyi katsomaan poliiseja ja naista. "Ja teidän ongelmanne on?"

"Ulkopuoliset eivät saa olla rappukäytävässä ilman lupaa." Vanhempi poliisi selitti ja nuorempi katsoi vierestä. Nuoremman nimikyltissä luki "Harjoittelija, Hyung Zi Tao". Blondi poika katsoi häntä arviolta kolme tai neljä vuotta vanhempaa poikaa ja tunsi sääliä. Noin nuori ja noin laiha. Hän on varmasti koditon, Tao ajatteli ja siirtyi pois tieltä kun Minseok oli kerännyt tavarat rapusta.
"Anteeksi, että meistä oli mitään vaivaa. Lupaan ettei tämä toistu", Minseok sanoi ja asetti reppunsa selkään. "Chen, pystytkö sä kävelemään", poika kysyi huolestuneena ja Jongdae yritti nousta, mutta onnistui vain ottamaan pari askelta ennen kuin lyyhistyi takaisin maahan. Minseok puri huultaan ja käski toista tulemaan reppuselkään. Sitä ennen hän kuitenkin otti takkinsa pois ja laittoi sen Jongdaen päälle, jolla olisi ollut muuten vain ohut huppari.

Tao auttoi heikon ja sairaan pojan häntä itseään lyhyemmän nuorukaisen reppuselkään. Jongdae kietoi kätensä Minseokin kaulan ympäri ja nojasi päätään toisen olkaan.
"Pärjäättekö te nyt", poliisi kysyi ja Minseok nyökkäsi eikä sanonut mitään vaan lähti ulos lumisateeseen, joka oli vain yltynyt.

~||~

Baekhyun nousi lumihangesta päätä pidellen. Hänen käteensä tarttui lämmintä verta ja hänen päätään särki. Poika nousi täristen pystyyn ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen.
"Missä minä olen", hän kysyi tuulelta ja sulki silmänsä helpottaakseen kipuaan. Hetken levättyään Baekhyun nousi huojuen pystyyn ja lähti marssimaan lumihangessa kohti kerrostaloa, josta hän uskoi saavansa kenties apua. Hän ei muistanut kovin selvästi, mutta jotain tuttua siinä oli.