Etsitty |EXO•Fin|

3.Murtautuja

Luhan oli noussut takaisin kyytiin ja hänen kuljettajansa oli hyvästellyt pikkutytön. Poika nojasi käteensä ja katsoi kun auto lähti liikkeelle.
"Hyvä, että selvittiin vain säikähdyksellä", Luhan totesi ja naputti huuruistunutta ikkunaa kunnes alkoi piirtää siihen peuraa paljaalla sormellaan.

"Se oli todellinen onni", mies joka ei ollut vielä esittäytynyt päivitteli, "mutta tunsitko sinä sen koiran jotenkin?"
"Ah, olen vain nähnyt sen joskus aiemmin, ja saatan tuntea omistajan. Lähinnä minua ihmetyttää se poika, joka halusi ottaa sen hoitoonsa. Noin vain ja ilmaiseksi."
"Minä tunnen sen nuoren miehen. Kim Jongin, hän on oman kummilapseni ystävä. Kunnon miehen alku, häneen voit kyllä luottaa."
"Kyllä minä häneen luotan." Minua vain mietityttää, mitä Kyungsoo keksisi toisen pään menoksi, Luhan ajatteli ja piirsi peurallensa isot silmät.
"Se koira oli kyllä rohkea kun hyppäsi kuolemaa uhaten ja pelasti sen tytön. Maailma tarvitsee lisää sellaisia sankarikoiria", ajaja sanoi ja kääntyi risteyksessä oikealle.
"Olet oikeassa", Luhan vastasi vaikkei ollut oikeasti samaa mieltä. Lisää Kyungsoita maailmaan? Ei vitussa.

Parinkymmenen minuutin kuluttua kaksikko saapui viimeinkin laitakaupungin kahvilalle. Luhan katui sitä, että oli kutsunut tuntemattoman mukaan ja vielä tarjoutunut tarjoamaan kahvit. Eihän hänellä ollut rahaa.
"Tuota... minä menen edeltä katsomaan onko ystäväni paikalla", poika totesi noustessaan autosta. Hän kipitti parkkipaikalta pienen, ehkä vähän rähjäisen mutta kotoisan kahvilan ovesta sisään. Pieni kilikello ilmoitti uudesta asiakkaasta ja ohimenevä tarjoilija vilkaisi häntä nopeasti.

Luhanin tarkkoihin korviin kantautui kitaran kaunis soitto ja hän näkivät jonkun istuvan tiskillä akustinen kitara sylissä. Luhanin ystävä, jota hän oli tullutkin tapamaan, oli tämän tuntemattoman mutta usein täällä vierailevan pojan vieressä.

"Moe Luhan, mitäs äijä", Kwon Jiyong tervehti ja hymyili sukien tällä kertaa oransseiksi värjättyjä hiuksia.
"Hei GD... eipä tässä mitään sen ihmeempiä. Sä olet taas värjännyt sun hiukset?"
"Joo, alkoi kyllästyttää se vanha väri."
"Värjääminen ei ole terveellistä hiuksille", tuntematon, rauhallisen näköinen poika sanoi ja Jiyong läpsäisi häntä. "Älä jaksa olla aina noin masentava. Tää on muuten Yixing, tai kyllä me sitä Layksikin yleensä haukutaan. Ja Lay, tässä on Luhan, likainen pikku voro."

Luhan naurahti ja käveli ystävänsä luo. "Kuule, mä liftasin ja nyt se kuljettajana toiminut vanha äijä on tulossa kahville tänne mun kanssa koska ehdin jo lupautua. Eikä mulla ole yhtään rahaa."
"Aina sä puhut itsesi pussiin. Mä tarjoan, mutta helvetti muista maksaa takaisin. Sun velat vaan kasvaa", Jiyong sanoi ja pyöräytti silmiään kyllästyneesti mutta virnisti.
"Joo joo. Maksan maksan", Luhan irvisti ja puikkelehti takaisin ulos. Hän viittoili miehelle kutsuakseen hänet sisään.

~||~

Kyungsoo riippui velttona nuoren pojan käsillä. Hän murisi Jonginiksi esittäytyneelle pojalle hiljaa, mutta poika ei välittänyt. Jonkun kymmenen minuutin kävelymatkan jälkeen he saapuivat melko uuden näköisen kerrostalon luo. Tummanruskeat, siistit hiukset omaava poika näpytteli ovikoodin niin ettei samalla tiputtanut koiraa. Kyungsoo pisti koodin tiukasti mieleensä.

Jongin nousi kaksi kerrosta ylemmäs hissillä ja lähti sitten vasemmalle käytäville. Hän laski koiran varovasti maahan, ja Kyungsoo yritti välittömästi lähteä pakoon ryömien. Vasen jalka ei kuitenkaan toiminut vaan se petti ja koira kaatui vinkaisten. Äänen kaiku pomppi valkoisista ja puhtaista seinistä.

Jongin sai oven auki ja hän nosti koiran kynnyksen yli jättäen sen pienen eteisen pörröiselle matolle. Sen jälkeen poika kävi heittämässä reppunsa sängylleen ja otti takkinsa pois. Kyungsoo makasi matolla inisten ja muristen.
"No niin, viimein me ollaan täällä. Katsotaan mikä sulla on ongelmana", Jongin rauhoitteli häntä ja haki ensiapulaukun.
Kyungsoo haukahti turhautuneena ja kuvitteli nylkevänsä tuon pojan elävältä. Hän ei nauttinut tilanteesta, kun Jongin tarttui häntä pannasta ja veti hänet kylppäriin.
"Älä koske minuun", Kyungsoo ärähti ja väläytti teräviä hampaitaan, vaikka hän tiesi hyvin ettei poika ymmärtäisi.

~||~

Minseok kantoi selässään Jongdaea, joka oli sulkenut silmänsä. Nälkä oli näännyttänyt lyhyehkön, yleensä vahvan pojan, eikä hän jaksanut kantaa ystäväänsä kauaa. Siksi hän käveli ripeästi lähimpään kauppakeskukseen, joka oli vain puolen kilometrin päässä.
Hän sukelsi liukuovista sisään ja laski kantamuksensa ensimmäiselle vapaalle penkille. Jongdae avasi silmänsä ja alkoi yskiä taas lujaa, niin että moni ihminen katsoi hänen suuntaansa.
Minseok huokaisi ja lastasi tavaransa taas kyytinsä hetken levättyään.
"Tule, käydään vessassa ja syödään sen jälkeen", poika sanoi toiselle joka nyökkäsi pienesti. Hän nousi huojuen pystyyn ja lähti kävelemään vessojen suuntaan.

Vessassa käytyään he palasivat takaisin samalle paikalle. Minseok otti seurakunnalta saamansa muovikassin ja antoi Jongdaelle leipää. Poika kieltäytyi syömästä.
"Syö nyt. Sä tarvitset sitä."
"Xiu... sä tarviit sitä enemmän kuin mä."
"Ei, mä hommasin nämä varta vasten sulle."
"Ei maistu... et sä voi pakottaa mua syömään", Jongdae kähisi ja alkoi yskiä.

Minseok huokaisi jälleen ja katsoi nuutunutta ystäväänsä. Tälläistä syöminen oli ollut jo parin päivän ajan, Jongdaelle ei tuntunut kelpaavan enää mitään. Vettäkin hän oli juonut liian vähän, kun ottaa huomioon sen että hän oksenteli välillä.
"Sä kuolet nälkään tuolla menolla."

"Tää tauti", hän aloitti mutta se keskeytyi kakomiseen, "vie mun hengen ensin."
Minseok sulki silmänsä ja mietti mitä hänen tulisi tehdä. Hänen ystävänsä tarvitsi lääkäriä, se oli varma. Mutta millä rahalla poika voisi maksaa käynnin? Ja tuossa tilassa hän saattaisi tarvita sairaalahoitoakin.
Jongdae niiskahti ja hengitti raskaasti. Välillä hän oli valittanut kuinka hänen oli vaikea hengittää, ja Minseokista tuntui pahalta. Hänestä tuntui, että hän oli syyllinen Jongdaen tilaan.
Hänellä oli perhe... tai on perhe...

Poika ei ollut samanlainen kuin hän, Luhan tai Baekhyun. Hän ei ollut yhteiskunnan hylkiö, joka tekisi mitä tahansa selvitäkseen. Hän oli vain seikkailunhaluinen kakara... johon Minseok oli mennyt ihastumaan. Kuparihiuksinen istui alas ja alkoi itse syödä. Ruokaa hän ei heittäisi pois, sitä oli niin vähän. Minseok alkoi miettiä, mitä seuraavaksi.

~||~

Baekhyun marssi lumipenkassa melkein kaatuen. Hetken päästä hän oli päässyt kerrostalon luo. Poika näppäili ovikoodin tottuneesti ja käveli sisälle. Hän jatkoi suoraan kolmanteen kerrokseen pidellen kättään päänsä haavan päällä.
Harmaahiuksinen nykäisi yhden asunnon kahvasta yllättyen siitä, ettei se ollut lukossa.
Sisällä ei ollut ketään. Asumuksessa oli kolme huonetta kylpyhuoneen lisäksi. Poika asteli sisään ja vilkuili ympärilleen. Paikka oli ehkä aavistuksen sotkuinen, mutta puhdas. Asumisen merkkejä oli muitakin, kuten se, että jääkaapissa oli tuoreita hedelmiä ja muuta ruokaa.

"Asunko minä täällä", Baekhyun kysyi itseltään ja otti jääkaapista punaisen omenan unohtaen kokonaan että hänen pitäisi sitoa päänsä vamma. Hän istuutui nelipaikkaisen, puisen ruokapöydän päälle, jota koristi kukkamaljakko. Poika haukkasi omenasta ja heilutteli jalkojaan katsellessaan ympärilleen.

Samaan aikaan eräs tummanruskeahiuksinen poika käveli portaat ylös kauppakassi toisessa kädessään. Hän oli kaivamassa avaimia, kunnes tajusi kokeilla ovea joka oli auki.
"Lay on taas jättänyt oven auki...", Junmyeon huokaisi ja työntyi sisään vetäen oven kiinni perässään.
"Lay! Miksi sulla oli ovi auki", pyöreähköt, suloiset kasvonpiirteet omaava poika huuteli kävellessään keittiöön. Hän meinasi tiputtaa tavaransa nähdessään verta lattialla ja Baekhyunin.

"Kuka sinä olet!?"