Etsitty |EXO•Fin|

5.Luhan ja Sehun

Minseok katseli kauppakeskuksen kelloa surullisena. Se alkoi lähestyä jo kuutta illalla. Hän ja hänen ystävänsä olivat sopineet, että tapaamispaikalle tultaisiin viimeistään seitsemältä, jotta voitaisiin jakaa ruuat ja päättää seuraava nukkumapaikka. Minseokin oli pakko raahata Jongdae mukaansa, mikä tarkoitti että heidän täytyi jo lähteä. Ei ollut helppoa kantaa koko omaisuuttaan ja vielä toista mukanaan.

Minseokin voimavarat olivat lopussa. Kuukausien nälkä ja kylmyys alkoi hiljalleen murtaa hänen heikoksi käynyttä kehoaan. Poika istui penkillä ja tarttui Jongdaen käteen puristaen kovaa.
"Hmh", Jongdae mumisi ja katsoi syvän tummanruskeilla silmillään Minseokia, joka nielaisi. "Kuule, Chen, mun on pakko mennä hetkeksi toisaalle. T-tuun ihan just takasin."

Jongdae nyökkäsi ymmärtäväisesti ja jäi katsomaan ystävänsä menoa hieman surullisena.

Poika käveli kauppakeskuksen läpi apteekkiin ja lähti katsomaan särkylääkkeitä. Ne olivat kalliita, niin kuin kaikki. Huokaus karkasi taas Minseokin huulilta, kun hän käänsi katseensa pois hyllystä. Vaeltava katse osui seinällä olevaan kalenteriin. Poika ryntäsi katsomaan sitä. Jos tänään oli tiistai, se päivä koittaisi ylihuomenna.

Miten hän oli saattanut unohtaa? Yleensä poika teki huolelliset suunnitelmat Luhanin kanssa siitä, miten he toimisivat. Ahdistus hyökkäsi kalvamaan pojan sisuksia. Hänen oli pakko löytää Luhan. Minseok ryntäsi ulos kaupasta ja kiiruhti ottamaan tavaransa kasaan. Hän nosti Jongdaen reppuselkäänsä ja lähti ulos hyiseen, koko ajan pimenevään iltaan.

~||~

Luhan marssi päämäärättömästi kadulla potkien kaikkia roskia ja jääkimpaleita jotka hän näki. Hän tuijotti katua ja meinasi törmätä vastaantulijaan. Poika ei jaksanut välittää, vaan hän jatkoi kulkuaan yhtä huolimattomasti.

Pian huolimattomuus kostautui kun Luhan törmäsi laitakaupungilla lyhtypylvääseen. Pojan tajunta hämärtyi ja hän kaatui viereiseen, paksuun ja kylmään lumihankeen veri otsasta valuen.

~||~

Ambulanssi ja poliisiauto parkkeerasivat taloyhtiön parkkipaikalle. Viranomainen juoksivat sisään käyttäen yleisavainta. Vanhemman miehen perässä harppoi nuori työharjoittelija. He ryntäsivät yläkertaan, jossa nelikko olikin jo odottamassa.

"Kuka teistä oli se riehuja", poliisi kysyi silmäillen poikia, jotka tuijottivat häntä silmät suurina kaikki yhtä viattoman näköisenä.

Junmyeon ja Yixing osoittivat kummatkin pienikokoista poikaa joka makasi maassa kärsien. Hän alkoi uikuttaa hämmentäen poliisia.

"Varmastiko", mies epäili mutta tarttui kiinni Baekhyunin kädestä nostaen laihan pojan pystyyn. Harmaat, melkein silmien päälle laskeutuvat hiukset omaava poika mietti mitä hänen pitäisi tehdä. Hän tyytyi vain rimpuiluun ja huutoon.

"Päästä mut pois! Mä en ole tehnyt mitään väärää", hän huusi ja yritti päästä pois. Isomman miehen ote piti ja hän nosti Baekhyunin tämän takin kauluksesta ilmaan.

Poika oli kyllä tottunut pääsemään tälläisistä tilanteista irti, sillä hänen ystävänsä, jonka nimi ei nyt noussut päähän, oli opettanut hänet selviämään pahoistakin paikoista. Niinpä hän taivutti käsiään niin, että auki olevan takin hihat luisuivat hänen käsistään ja hän pääsi irti, jättäen viranomaisen tyhjän takkinsa kanssa. Baekhyun juoksi yhä maassa olevan pistoolinsa luo. Käsi ojentui sitä kohti, ja sen napattuaan hän juoksi käytävän päässä olevan ison ikkunan luo, poliisien huutaessa hänen peräänsä.