Etsitty |EXO•Fin|

41.Pako luolasta

Hirviö oli pahoinpidellyt Jongdaea ikuisuudelta tuntuneen ajan. Lumimies ei välittänyt kahdesta muusta sinä aikana, kaikki sen huomio oli saaliissa joka yritti taistella yhä vastaan antamalla vastustajalleen sähköshokkeja.
Minseok ja Luhan olivat löytäneet vaihtoehtoisen tien ylös, pienen käytävän joka vietti ylös, mutta sitä kykeni kiipeämään. Minseok ei kuitenkaan halunnut jättää toista hirviön armoille, muta Luhan puhui hänelle järkeä.
"Kuuntele, Xiumin, sä et mahda mitään tuolle hirviölle! Meidän täytyy paeta ennen kuin se tappaa meidätkin!"
"Mutta Jongdae on yhä elossa! Me emme voi jättää häntä kitumaan tuon hirviö armoille", hän huusi ja väitti vastaan Jongdaen tuskanhuutojen kaikuessa jäisessä luolassa.
"Jos hän on kestänyt yksin noin kauan, miksemme me voisi voittaa tuota hirviötä?! Käytä omaa voimaasi, idiootti niin voitamme tuon", hän jatkoi ja hänen kätensä muuttui jäiseksi Luhanin omassa, jolloin hänen oli pakko päästää irti.
"En saa sitä käyttööni", Luhan sanoi hätääntyneenä ja tarttui Minseokia tämän vaatteista. "Etkä sä pärjää itse. Toi lumimies on tottunut jäähän, sun voimasta ei ole mitään hyötyä sitä vastaan."

Minseok oli kiihdyksissä, mutta kai hän itsekin tajusi ettei taistelu kannattaisi. Hän antoi Luhanin vetää itsensä käytävän ja he lähtivät kiipeämään jättäen ystävänsä kuolemaan.

Jongdaen veri kiilteli jäänpinnalla. Hänen voimansa olivat loppumassa. Hirviö leikitteli hänellä, se ei ollut vielä huomannut että kaksi muuta saalista olivat paenneet, muuten se olisi jättänyt jo lähes kuolleen Jongdaen rauhaan sillä välin kuin se oli tappanut kaksi muuta.

Poika ryömi pakoon ja yski samalla, mutta aina hirviö tarrasi hänen jalastaan ja veti takaisin.

Luhan ja Minseok olivat päässeet onnistuneesti pakoon luolasta ja lumimyrsky oli onneksi loppunut. Ulkona odotti loputtomalta näyttävä lumikenttä, joka häikäisi poikien silmiä valkeudellaan.
Vanhempi poika alkoi itkeä menetystä ja Luhan kietoi kätensä toisen ympärille.
"Minseok, meidän täytyy liikkua tai se hirviö lähtee peräämme ja sitten olemme kaikki kuolleita."
Toinen jatkoi nyyhkyttämistään eikä suostunut liikkumaan. "M-minä rakastin häntä..."
"Tiedän, tiedän. Mutta sun täytyy jaksaa jatkaa eteenpäin."

Heidän puheensa keskeytti lähenevä kopterin ääni, jonka kohdevalo valaisi jo ennestään valoisaa, valkeaa tasankoa. Jylinä yltyi ja kopterin valo pyyhkäisi heidän ylitseen. Hetken päästä se kiinnittyi heihin ja kopteri alkoi laskeutua luoden kovan tuulen joka tarttui poikien hiuksiin ja irtolumeen, joka pöllysi ympäriinsä.
"Se laskeutuu. Pitäisikö paeta", Luhan kysyi toiselta joka tuijotti kopteria itkuisilla kissansilmillään.
"Ei kannata. He voivat vielä auttaa Jongdaea", Minseok vastasi ja pysyi paikoillaan. Luhanin jokainen vaisto käski paeta, ja niinpä hän päästi lyhemmästä irti. "Anteeksi Minseok, mutta tällä kertaa mä luotan itseeni", hän sanoi ja lähti juoksemaan, jättäen ystävänsä taakseen.

Minseok ei yllättynyt Luhanin reaktiosta, mutta häntä silti sattui se, miten Luhan katosi lentelevän lumen sekaan. Poika toivoi toisen selviävän elossa. Koska hän ajatteli vain Luhania ja Jongdaea, hän unohti oman tilanteensa ja hätkähti todellisuuteen vasta kun kopteri oli maassa ja kaksi sotilasta tuli hänen luokseen.
"Hän on yksi heistä. Numero 99, voimasta ei tiedetä", sotilas sanoi toiselle joka nyökkäsi. "Hän ei vaikuta vaaralliselta."

Kun ihmiset kävelivät lähemmäs, Minseok katsoi heitä huojentuneena. Kenties siinä oli hänen paluulippunsa kotiin?
Toiveet murskaantuivat, kun sotilaat osoittivat toista aseillaan. Siitä huolimatta Minseok aneli apua.
"Mihin sinä apua tarvitset", yksi sanoi ihmetellen.
"Minun ystäväni on tuolla jääluolassa hirviö seuranaan. Hän ei kestä enää kauaa ilman apua", pyöreäkasvoinen selitti nopeasti.
"Kuulostaa valeelta, mutta käyn tarkistamassa. Sinä voit sillä välin viedä hänet sisään kopteriin", toinen sotilas sanoi toiselle joka nyökkäsi hyväksyväksi.

Minseokin luo jäänyt otti poikaa kiinni olkapäästä ja talutti hänet sisälle. Toinen ei halunnut tehdä vastarintaa, joten se onnistui nopeasti.

Jääluolalle mennyt soturi irvisti nähdessään mitä siellä tapahtui. Hän ampui hirviön nopeasti tehokkaan aseensa avulla, sen ruho kaatui karjunnan säestyksellä maahan. Mies loikkasi pohjalle ja käveli maassa makaavan pojan luo, jolla oli pahoja vammoja.
Jongdae oli menettänyt tajunsa samaan aikaa kuin lumimies oli raastanut pojan oikean käsivarren irti kokonaan. Toinen jalkakin näytti olevan käyttökelvoton.
Kasvoissa ei ollut kuin paleltumia ja naarmuja, joten sotilas saattoi tunnistaa, ettei poika ollut ainakaan yksi tunnetuista kohteista. Ikä ja aasialaiset piirteet kuitenkin täsmäsivät, joten hän nappasi kiinni pojan ruumiista ja lähti raahaamaan sen ylös samaa käytävää pitkin, josta kaksikko oli hetkeä aiemmin paennut.

Sotilas sai tuotua ruumiinkin kopteriin. Jongdaessa ei näkynyt mitään elonmerkkejä, joten häntä yritettiin elvyttää.
Minseok oli suljettu kopterin takaosassa olevaan rahtitilaan, jossa hän ei nähnyt mitä tapahtui. Hän käveli ympyrää hermostuneena kuin villipeto häkissä. Poika kuunteli ääniä oven toiselta puolelta ja yritti selvittää oliko Jongdae tuotu luolasta ja oliko toinen edes elossa.

"Hengitys ei millään käynnisty. Meidän täytyy ilmoittaa päämajaan, että palaamme sinne heti, siellä tuo poika saa parempaa apua", elvyttäjä sanoi ja kääri Jongdaen kylmettyneen ruumiin vilttiin ja kopterin ohjaaja nyökkäsi käynnistäen moottorin.

Minseok tunsi moottorin tärinän allaan ja menetti toivonsa Jongdaen suhteen, samoin hän heitti hyvästit Luhanille. Hän kipusi katsomaan lumierämaata viimeistä kertaan, toivoen näkevänsä jotain muutakin kuin loputtoman jääkentän, mutta toive jäi ajatukseksi, kun mitään ei näkynyt. Luhan oli jo kaukana.
Poika antoi lihaksikkaan, nälkiintyneen kehonsa valua kopterin kylmää seinämää pitkin.

Ohjaamossa yksi sotilas piti huolta Jongdaesta. Kukaan ei ollut olettanut että etsintä- ja kiinniottoretkellä tarvittaisiin lääkäreitä, joten kolmikko ei osannut muuta kuin vain sitoa haavat jotenkuten.
Sotilasta kävi potilasta sääliksi, kun hän katsoi toista. Poika oli häntä itseään nuorempi ja näytti hyvin viattomalta. Mutta ulkokuori todennäköisesti petti.
Toinen sotilas ilmoitti, että kohde 99 oli saatu kiinni ja hänen seurassaan oli ollut kaksi poikaa, joista kumpaakaan ei ollut tunnistettu ja toinen heistä oli kaiken lisäksi paennut. Siitä huolimatta päämajasta annettiin lupa palata takaisin, sillä Jongdaen tila oli vaikuttanut kriittiseltä kuvausten mukaan.

Luhan jatkoi matkaansa läpi lumisen maailman, hän ei ollut katsonut kertaakaan taakseen sen jälkeen kun hän oli jättänyt Minseokin taakseen. Viimein poika saattoi keskittyä vain itsensä pelastamiseen.
Poika ihmetteli, mitä kopteri oli tehnyt tässä piirteettömässä paikassa. Täällä ei ollut mitään. Se merkitsi sitä, että se oli lähetetty etsimään heitä tai sitten tämä erämaa ei ollut loputon vaan kopteri oli ollut vain läpikulkumatkalla. Se vaihtoehto tosin epäilytti, sillä kopterin heijastama valo kertoi siitä, että he olivat etsineet jotain. Minkä takia he eivät sitten olleet lähteneet hänen peräänsä, jos he olivat häntä etsimässä?
Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, Luhan oli varma, ettei se ollut mikään pelastuspartio. Vai olisiko se voinut olla muut pojat? Baekhyun? Ei, sillä muuten he olisivat jo löytäneet Luhanin. Sitä paitsi, Luhanilla ei ollut mitään hinkua päästä muiden poikien luo, paitsi Sehunia ja Baekhyunia olisi ollut mukava nähdä.
Siinä kopterissa oli jotain mätää, oli hänen viimeinen ajatuksensa, joka katkesi kun hän tajusi että hänen edessään oli metsää.
Se oli ollut koko ajan niin lähellä.