Etsitty |EXO•Fin|

16.Tunteita

Yifanin päätä särki. Negatiiviset tunteet olivat täyttäneet hänen päänsä kokonaan.
Tao hylkäsi hänet - Suru.
Baekhyun satutti Taoa - Viha.
Baekhyunin takia Tao oli jättänyt hänet - Katkeruus.
Tao oli hylännyt hänet turhaan - Pettymys.
Mitä tulevaisuudessa tapahtuisi - Pelko.

Epävarmuus, tyhjyys, väsymys, turhuus. Jos hän ei saisi enää suojella Taoa, ketä hän suojelisi? Ei hänen elämällään ollut enää tarkoitusta.

Yifan tuijotti huoneensa valkoista kattoa. Yllättäen seinät tuntuivat kaatuvan hänen niskaansa. Oli hankalaa hengittää, oli kuin itse paholainen laittaisi jalkansa rintakehän päälle ja imisi ilmat keuhkoista. Pojan pitkä ruumis alkoi täristä. Kylmä hiki ilmaantui iholle, sydän tykytti tuhatta ja sataa. Pitkät, lihaksikkaat jalat puutuivat eikä hän enää tuntenut niitä kunnolla.

"Mä en kuulu enää tänne...", Yifan sanoi ensin hiljaa, kunnes toisti sen lujempaa. Lujempaa ja lujempaa, kunnes se lopulta oli huutoa. Pojan kurkkuun sattui ja hän sulki silmänsä niiden vetistyessä.
Huomaamatta hän irtautui pehmeän sängyn hellästä ja rauhoittavasta huomasta.

Poika oli ilmassa, tuntien itsensä höyhenen kevyeksi. Oliko hän kuollut? Ahdistus jäi taakse hänen avatessaan silmänsä. Viimeiset kyyneleet irtautuivat ihosta, jääden leijumaan pyöreänä pallona hänen eteensä.

Veteen ilmaantui kasvot. Yifan oli nähnyt ne kerran aiemmin, eivätkä ne olleet jääneet hänen mieleensä paljoakaan.

Pyöreät, pehmoiset posket ja nätit huulet. Pyöreähköt, tummat silmät, ruskeat, pystyhköt hiukset.
Mutta kuka hän oli? Ei poika ollut sanonut nimeään, ainoastaan yrittänyt rauhoitella...

"Pitääkö mun suojella häntä", Yifan kysyi suolaiselta vesipisaralta, jonka seurauksena hän tippui takaisin sänkyynsä loukaten selkänsä.

"AU VITTU", Yifan karjaisi yllätyksestä ja käytävällä maleksinut Sehun koputti tämän oveen. "Kris? Ootko sä okei", hän kysyi oven läpi ja Yifan voihkaisi.
"Joo, oon mä. Paljon kello on?"

"E-en tiedä. Wait a sec, käyn kysymässä Taolta."

Yifan oli jo huomauttamassa, ettei halunnut kuulla Taon nimeä tässä tilassa, mutta hän sai suljettua suunsa.

Sehun suki blondeja hiuksiaan järjestykseen ja koputti Taon huoneen oveen. Oven avasi nuutunut poika, silmät punaisina ja turvonneina.
"Huh? Miksi sä näytät tuolta?"

"Etkö sä kuullut? No, ihan sama, kerron sitten kun voin puhua siitä itkemättä. Mutta oliko sulla jotain?"

"Tao, onks kaikki hyvin?"

"Usko jo. En halua puhua", Tao sanoi aika kireästi.

Sehun huomasi, ettei tämä ollut oma itsensä. "No niin, mun piti kysyä että paljon kello on?" Tao avasi huoneen ovea niin, että Sehun näki sen seinällä olevan kellon.
"Viisi aamulla? Ei varmasti ole. Sä olet rikkonut kellosi."
"Ei, kyllä se on ehjä. Mä vaihdoin siihen patteritkin eilen."
Sehun pudisti päätään ja Tao siirsi katseensa poikaan.
"Ootko varma ettet halua puhua?"
"No... tule tänne", Tao sanoi vastahakoisesti ja veti Sehunin sängylleen.

Tao pyyhkäisi kyyneleen silmänurkastaan ja yritti koota itsensä, mutta hän alkoi täristä hiljaa ja itkeä taas. "M-mä jätin... Krisin."
Sehun kohotti toista kulmaansa mutta katsoi toista ymmärtäväisesti. "Ahaa... siksi hänkin oli vähän outo."

Tao katsoi Sehunia suoraan silmiin. Sehun räpäytti omiaan, sillä hänestä näytti kuin Taon silmät olisivat olleet pienet kellot. Mutta kaipa se oli vain heijastuma.

"Mä oon pahoillani sun puolesta", Sehun sanoi ja otti vähän vanhemman tiukkaan halaukseen. Tao nyyhkytti hänen olkaansa vasten, mutta ajan kuluessa hän rauhoittui hieman.

"K-kiitos Sehun... toi auttoi vähän."

Sehun hymyili ystävällisesti ja nousi. "Pärjäätkö sä nyt?"
Toinen blondi nyökkäsi ja Sehun lähti ulos sulkien oven perässään, niin että se jäi vähän raolleen.

Hän hieroi naamaansa ja tajusi, että oli jo unohtanut, paljonko kello oli.
"Hei Tao, niin paljon se kello oli?"
"Yhdeksän aamulla, miten niin?"
"Mitä? Miten tässä kului viisi tuntia?"

Sehun kohautti olkiaan jatkaen matkaa Yifanin luo, joka makasi yhä sängyllään.
"Missä sä oikein viivyit", Yifan ärähti kun Sehun koputti oveen ja kertoi kellonajan.

"Hei, mä en oo sun palvelija", Sehun huomautti pisteliäästi ja lähti takaisin omaan huoneeseensa. Luhan oli hävinnyt johonkin, mutta Sehun tiesi tämän olevan yhä rakennuksessa, koska mikään tämän tavaroista ei ollut kadonnut, eikä Luhan varmastikaan unohtaisi tavaroitaan noin vain, kun hänellä oli jo valmiiksi niitä aika vähän.

Luhan ja Baekhyun juttelivat niistä näistä Chanyeolin huoneen turvallisessa pimeydessä. Yllättäen molemmat säikähtivät ääneen, jonka lähteeksi paljastui Chanyeolin puhelin.

"CHOGIWAAA, danbeone neukkyeo

neol hannibe chijeucheoreom jibeoneoeul teda...", musiikki huusi täysillä.

Puhelin lensi seinään koreassa kaaressa. Musiikki lakkasi ja Luhan saattoi huokaista helpotuksesta.
"Lulu, miten sä onnistuit heittää sen seinään koskematta?"
Luhan hymyili vinosti. "Eipä mitään hajua. Tärkeintä että se loppui."

Baekhyun naurahti, ja pian kaksikko huomasi, että pörrötukkainen jättiläinen katsoi suurine, verestävine silmineen heitä.

"Moi Yeollie", Baekhyun sanoi siirappisesti, niin että Luhan tyrskähti. Baekhyun mulkaisi häntä, viestittäen ettei halunnut tulla nolatuksi tulevan poikaystävänsä edessä.

Chanyeol pyyhki naamaansa käsiinsä kaikottaakseen uneliaisuuden. "Kukas tämä olikaan", poika kysyi ja osoitti Luhania.
"Lulu, Luhan, Peurapoika, Luhanin perkele. Se tyyppi joka varastaa kaljat."
Luhan pyöräytti silmiään, ja Chanyeol kurtisti kulmiaan mietteliäästi. "Jaa a. Et kai mun omia vienyt?"

Vaaleanruskeahiuksinen naksautti kieltään ja vihelsi välinpitämättömästi. "Eli veit", Chanyeol sanoi ja katsoi Luhania arvostelevasti.

Baekhyun virnisti. "Mähän varoitin, mun kaikki ystävät ovat tälläisiä."

~||~

Jongin parkkeerasi torin laidalla olevalle parkkipaikalle ja nousi ulos katselemaan, missä suunnassa Junmyeon oikein odotti. Hän käveli paikan poikki torille, jossa Junmyeon istui penkillä jonkun tuntemattoman kanssa.

"Hei, Suho", tummempi-ihoinen sanoi ja Junmyeon hymyili.
"Hyvä että sä tulit. Meidän täytyy viedä tää jätkä hoitoon", Junmyeon sanoi ja osoitti kovasti yskivää Jongdaea.

Jongin nyökkäsi, ja Jongdae yritti nousta omin avuin ylös, mutta hänen jalkansa pettivät ja poika kaatui rääkäisten jäiseen maahan.

Junmyeonin silmät levisivät ja hän kiiruhti katsomaan, miten oli käynyt. "Ootko sä kunnossa, Jongdae?"

Jongdae inahti jotain epäselvää, ja Junmyeon nosti samanpituisen pystyyn, saaden taas sähköiskun. Poika ei välittänyt, vaan pyysi Jonginin apuun. Yhdessä he saivat kuljetettua sairaan autolle, jolloin Jongin kaasutti takasin kämpälle.

Yhdessä he raahasivat Jongdaen kolmanteen kerrokseen, ja kun Junmyeon avasi oven, oli Minseok jo odottamassa.
"Chen", poika kiljaisi riemusta. Hänen vinohkot silmänsä täyttyivät ilosta, hänen nähdessään toisen. "Sä oot elossa!"

Minseok halasi lujaa toista, joka halasi yhtä lujaa takaisin. "Mä oon pahoillani... mun oli pakko jättää sut", Poika sanoi kärsien suuresti huonosta omatunnosta.

Jongdae kuitenkin vain hymyili suloisilla huulillaan. "Ei se mitään."

Yixing heräsi nyt ja hän kulkeutui muiden luo. "Hei vaan. Kukas sinä olet", Yixing sanoi rauhallisena katsoen Jongdaea.

Jongdae hymyili, niin kuin hänellä oli tapana. "Kim Jongdae, tai Chen."
"Mä olen Zhang Yixing, Lay", esittäytyi puolestaan Yixing. Hän tarjosi kättään kätelläkseen, mutta Jongdae sai kovan yskänpuuskan. Yixing säpsähti ja koski Jongdaen selkää, ja yskä oli yllättäen tiessään.