You're my destiny || Aleksi Kaunisvesi

11

Amandan pov

Juoksin läpimärkänä pikkumekossani, ilman kenkiä, keskellä yötä, keskellä Vihtiä. Ohikulkevat ihmiset varmaan luulivat että olen juuri karannut murhaajan kynsistä tai ylipäätään murhapaikalta.
Soitin Noralle varmaankin sata kertaa, mutta hän ei vastannut. Tällä kertaa olin aidosti huolissani hänestä.
Päätin mennä kotiini, jos Nora olisi siellä. Hänellä on sinne vara-avain ja olimmehan suunnitelleet että hän olisi tämän yön minun luonani.
Tästä kävelisi minun luokseni varmaan vartin. Joten niinpä pistin varvasta toisen eteen. Pienet katukivet pistelivät jalkojani vähän väliä, mutta nyt en välittänyt siitä. Pian vatsaani alkoi sattua, sillä olin juuri hotkinut elämäni parhaimmat makkispekkikset ja lähtenyt heti perään liikkumaan tuhatta ja sataa. Yritin vielä kerran tavoittaa Noraa mutta hänestä ei kuulunut mitään.

Päässäni pyöri myös samalla yksi erittäin suloinen mies. Olin viettänyt juuri parhaimman yön ikinä. Olin saanut Aleksin takaisin elämääni. En todellakaan tiennyt, oliko tunteeni häntä kohtaan samoja kuin ennen, mutta enään en päästäisi häntä menemään.

Hetken kävelyn, piinallisen jalkakivun, pistelevän kylmyyden ja kamalan tiedottomuuden saattelemana saavuin alaovelle. Hiivin rapussa hiljaa portaita ylöspäin, kunnes saavuin kotiovelleni. Avasin sen avaimillani niin hiljaisesti kuin ikinä pystyin ja astelin sisään.
Suljin oven ja huokaisin syvään.

"Nora" kysyin lempeällä äänellä. Ei vastausta. Lähdin keittiöön, ei ketään. Pian katseeni kääntyy olohuoneeseen, missä sohvalla nyyhkyttää paras ystäväni. Juoksen hänen viereensä hätääntyneenä. Heitin matkalla laukkuni lattialle.

"Nora! Mikä hätänä?"Kysyin huolissani ja samalla helpottuneena ettei hän ole kuollut samalla kun ryntäsin tuon viereen sohvalle.

"Herranjumala, mitä sulle on käynyt!?" Nora esitti vastakysymyksen vaisulla ja surullisella äänellä, mikä sai minut huolestumaan enemmän.

"Ei ei se on pitkä tarina, kerro mikä sulla on?" Pudistelin päätäni kulmat kurtussa ja katsoin murheen murtamaa Noraa silmiin. Hänen silmät verestivät ja nenä vuoti. Hän oli itkenyt jo kauan. Hän murtui uudestaan kyyneliin. Kaappasin hänet halaukseen vaikka olin ties kuinka kylmä, mutta se ei tuntunut häntä haittaavan.

"Le-Leo jätti mut!" Nora sai änkytettyä itkunsa seasta. Avasin suuni koska olin järkyttynyt.

"Voi rakas, milloin, mitä, miksi?" Esitin kysymyksiä tyhmän kuuloisena. Mikäkin idiootti.

"Se oli löytänyt kuulemma paremman. Se soitti mulle kun olit vessassa" Nora kertoi itkien jo tarpeeksi märkää olkapäätäni vasten. Silitin tuon tytön selkää. Tunsin oloni huonoimmaksi ystäväksi ikinä. Tunsin samalla myös syvää vihaa Leoa kohtaan. Raukkamaista jättää toinen puhelimen välityksellä.

"Anna anteeks! Mun ei ois pitänyt jättää sua yksin!" Sanoin Noralle joka rauhoittui hieman itkemisestä.

"Ei se mitään" hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten.

"Kyllä se jotain! Et ois saanut olla yksin!" Huusin vihaisesti.

"Ame, se on ihan okei" Nora vaikeroi. "Mut miks sä haiset kalalta ja makkaralta" hän kysyi. Hymyilin hieman.

"Nora jos puhutaan aamulla. Sä tarviit unta ja mä tarviin suihkun. Nyt nukut ja aamulla kaikki näyttää valoisammalta" selitin Noralle.

"Tehdään niin Amanda" Nora selitti. Hän taisi olla ihan kännissä. "Otin muuten sun nahkatakin mukaan"

"Nora sä olet enkeli" sanoin ja suukotin hänen otsaa. En itse muistanut koko takkia.

Peittelin hänet sohvalleni ja ei mennyt aikaakaan kun tuo murheen murtama, yleensä niin vahva, mutta nyt niin heikko sielu oli unessa.