You're my destiny || Aleksi Kaunisvesi

43

Amandan pov

Heinäkuu oli vierähtänyt todella nopeasti. Elokuu merkitsi kaikille uutta alkua. Koululaiset etenivät yhden luokan ylöspäin, parhain ystäväni muuttaa Saksaan ja poikien suomen kiertue päättyy tänään.
Olimme saapuneet Noran perheen kanssa saattamaan tuota lentokentälle. Vielä viimeyönä pakkasimme Noran kanssa hänen tavaroitaan isoihin matkalaukkuihin ja vain itkimme. Emme puhuneet toisillemme mitään, vaan itkimme. Toisaalta sen jälkeen olimme tilanneet maailman parhaimman yöpizzat ja vain naurettu vanhoille muistoillemme.
Miten ikinä selviäisin ilman häntä?

Annoin Noran äidin, isän ja veljen hyvästellä tuon ensin, jonka jälkeen astuin itse kehiin.

"Mulla tulee sua niin kova ikävä" itkin Noran olkapäätä vasten.

"Niin mullakin sua!" Tuo sanoi itsekin kyyneleiden murtamalla äänellään.

"Ootko sä nyt aivan varma tästä?" Kysyin kun pitelin käsiäni hänen omissaan ja tuijotin tuota suoraan silmiin. Pieni, itsekäs sieluni toivoi hänen jäävän, mutta samalla olin maailman onnellisin hänen puolestaan.

"Voiko mistään olla koskaan varma?" Nora vastasi arveluttavasti. Kurtistin kulmiani, mutta rutistin häntä vielä viimeisen kerran. Mitä ihmettä Nora?

"Soitathan heti kun oot perillä?" Kysyin varmistaakseni ettei tuo ainakaan heti lentomatkan aikana unohda minua.

"No tietysti! Oot maailman rakkain mulle!" Nora sanoi pyyhkien kyyneliään.

"Voi Nora" sanoin ja silitin hänen poskeaan.

"Hyvää matkaa!" Toivotin hänelle.

"Kiitos! Rakastan teitä kaikkia!" Nora sanoi iloisesti vaikka kyyneleet virtasivat hänen poskillaan. Hän tarttui käsimatkatavaroihinsa ja lähti rullaamaan kohti porttia. Tuo vielä hymyili ja vilkutti iloisesti meille kaikille.
Kirsi kaappasi minut halaukseen ja se halaus oli lämmin sekä täynnä rakkautta.

"On se aina ollut kova yllättämään" hän naurahti.

"Niin onkin, joku päivä se yllättää vielä isommin" vakuuttelin ja silittelin Kirsin selkää samalla kun katsoin ystäväni nahkatakin loittonemista. Ahh, minulla tulee niin kova ikävä tuota tuittupäätä.

"Ihan varmasti!" Kirsi naurahti. Katsoimme Noraa niin kauan kunnes tuota ei enään näkynyt lähimaillakaan. Lähdimme kohti ulko-ovia.

"Onko se varmasti okei että heitätte mut sinne treeniksen pihalle?" Kysyin Noran vanhemmilta kun astuimme heidän autoonsa.

"Tietysti on! Kerrot vaan mihin ajetaan niin ratti kääntyy sinne päin!" Martti naurahti ja starttasi auton. Olin niin kiitollinen näistä kahdesta. He lupautuivat viemään minut poikien treenikselle heitä vastaan, kun nuo saapuvat kiertueeltaan. Minulla oli jo niin kova ikävä omaa pientä pörriäistäni.

...

Musta bussi, kylki varustettuna Joonaksen kuvalla, kaarsi tiilikerrostalon pihaan ja hymyni levisi korviin. Bussin ovet avautuivat ja ensimmäisenä ulos asteli leveästi hymyilevä Joel.

"Ame! Ihana nähdä!" Tuo iloitsi ja ryntäsi halaamaan minua. Halaus oli täynnä lähimmäisen rakkautta ja hetkeksi unohdin äsköisen murhenäytelmän, kunnes bussista asteli esiin Joonas Porko.

"Moi Amanda!" Joonas sanoi iloisesti ja siirryin halaamaan häntä.

"Mulla oli suakin niin kova ikävä" naurahdin ja irrottauduin halauksesta. Joonas hymyili ja vilkuili selvästi ympärilleen etsien jotain. "Onko Nora täällä?" Tuo kysyi katsoen minua. Asetin käteni kauhistuneena suuni eteen.

"Se on lentokentällä." Vastasin pahoittelevaan äänensävyyn.

"Lentokentällä?" Joonas kysyi hämmästyneenä.