You're my destiny || Aleksi Kaunisvesi

60

Heips! Tähän alkuun surullista asiaa..
Tiedättekös mitä?
Tää ficci lähenee loppuaan😓 Älkää järkyttykö, mutta ensi luku onkin sitten päätösluku.

Mutta ennenkuin kaikki vuodattaa kyyneleet saaden tulvan aikaiseksi koteihinsa, niin älkää huoliko. Mulla on suunnitteilla jatko-osa tälle kirjalle. Mulla on myös suunnitelmia ehkä jopa uusillekin kirjoille, joten katsotaan mitä seuraavat viikot tuo tullessaan.

Mutta nyt, nauttikaa🖤

...

Amandan pov

Tällaisina hetkinä tuntuu, kuin elämää pitäisi itsestään selvyytenä. Kaikki läheiset, perhe ja ystävät ovat automaatio joka luo sinulle pohjan elämälle. Mutta kukaan ei koskaan tule ajatelleeksi sitä, että se automaatio saattaa loppua toimimasta hetkenä minä hyvänsä.
Helposti ajattelee että kaikki poistuvat keskuudestamme vasta vanhassa iässä, turvallisesti nukkuen omassa sängyssään. Kaiken tajuaa vasta kun todellisuus iskee vasten kasvoja.

Joskus sitä miettii, mitä minä olen tehnyt väärin että näin käy juuri minulle. Ensin notkun viikkotolkulla sairaalassa peläten henkeni edestä toisen ihmisen puolesta. Sitten kuin tunnelin päässä alkaa pilkoittamaan valoa, se osottautuukin myrskyksi mitä valaisee tuhannet salamat. Tunneli oli johdattanut meidät kuoleman saarelle, mitä hallitsi suru ja tuska.

Onneksi minulla oli Aleksi. Tuo mies joka toipui suuresta, päähän kohdistuneesta vammasta. Yhdestä isosta aivoleikkauksesta. Vaikka hänen toiminta- ja suorituskykynsä ovat edelleen heikkoja ja hän on koko ajan väsynyt, hän silti tukee minua. Hän rutistaa minua itseään vasten silloinkun alan vuodattamaan kyyneliä uupuneista silmistäni. Tuo ei vähääkään välitä jos hänen paitansa olkapää lepää märkänä tuon ihoa vasten suolaisista kyyneleistäni, vaan tuo jatkaa selkäni silittelyä.
Hän kuuntelee minua, kun haluan kertoa jonkun muiston liittyen isääni. Hän hymyilee lempeästi ja kyselee lisäkysymyksiä. Häntä oikeasti kiinnostaa ja se on yksi asia jota rakastan tuossa miehessä.
Hän näytti kuinka paljon minua rakastaa.

"Oletko sä valmis?" Aleksi kysyi vierestäni, puristaen kättäni hellästi. Käänsin katseeni Aleksiin, auton ikkunan takana pilkoittavasta kirkosta, minkä sisään tulvi mustiin pukeutuneita ihmisiä osoittaen suruaan.

"Voiko tähän olla valmis? Jollain sairaalla tavalla haluaisin vain skipata koko tilaisuuden ja mennä kotiin. Voisin vain hautautua peiton alle ja unohtaa kaiken maailman murheet." Huokaisin syvään samalla kun tuijotin Aleksin lempeydestä huokuvia silmiä.

"Tiedän että olis helpompaa vain sivuuttaa koko homma, mutta sä itekin tiedät että katuisit sitä jälkeen päin." Aleksi luennoi totuudenmukaisesti.

"Mua vain pelottaa etten mä selviä tästä." Sanoin hiljaa alahuuleni väristen samalla. Ajattelin että pystyisin pidättelemään ensimmäiset kyyneleeni kirkkoon asti, mutta näköjään vuodatinkin ne oman Audini takapenkillä.

"Ame, mä olen sun kanssa täällä. Niin on myös sun koko perhe. Jos ne selviää, niin selviät säkin." Aleksi vakuutteli säälivällä äänellä samalla kun veti minut itseään vasten. Minun teki vain mieli hautautua tuon olkapäätä vasten, mutta muuten tuon juuri silitetty musta puku olisi sotkeutunut räästäni, joten tyydyin jättämään leukani tuon olkapään päälle.

"Amanda tässä." Nora sanoi hiljaa Aleksin vierestä ojentaen minulle puhtaan nenäliinan. Tartuin tuohon ja niistin siihen räkää vuotavan hengitysaukkoni, irtaannuttua ensin halauksesta.

"Kiitos." Huokaisin syvään yrittäen tasata tiheää hengitystäni.

"Ja muista että me ollaan sun tukena myös." Ajajan paikalla istuva Niko totesi.