You're my destiny || Aleksi Kaunisvesi

58

Amandan pov

Tasan viikko sitten Aleksi polvistui eteeni ja pyysi minua vaimokseen. No lopun te tiedättekin ja siitä asti olemme olleet tämän sairaalan kanttiinin kanta-asiakkaita, jokainen meistä vuorollaan ostaessaan munkkia, leipää, kahvia tai karkkia.

Niskani huutavat hallelujaa, minun nukuttua jo kuudennetta yötä tuollaisella sininahkaisella penkillä. Meitä on monta kertaa kehotettu lähtemään kotiin, sillä kunnon lepo olisi meille paikallaan. Mutta ei, me olemme pistäneet oman leirinuotiomme pystyyn. Päivisin Aleksin huoneeseen ja yöksi linnottaudumme joko hänen luokseen tai aulaan. Kunhan vain olemme hänen lähellään.

Suoraan sanottuna en ole edes halunnut mennä kotiin. Joka ikinen asia tai esine muistuttaa minua Aleksista, enkä halua kohdata niitä tällä hetkellä. Jos jokin taulu on vinossa, muistan heti kuinka Aleksi on puolet päivästä käyttänyt sen asentamiseen seisoen huterilla taloustikkailla hakaten naulaa seinään kieli pilkottaen huuliensa välistä. Loppujen lopuksi menettäessään hermonsa, hän jätti työn kesken ja olohuoneen seinälle on nyt ripustettu vinossa lepäilevä kuva minusta ja hänestä.

En ole myöskään pessyt hiuksiani viikkoon.  Meikit sentään ovat lähteneet, joten en näytä koko ajan itkevältä klovnilta. Ihankuin pystyisin tässä mielentilassa edes erottamaan shampoon hoitoaineesta. Olen vain vedellyt sotkuisella nutturalla pitkin sairaalan ankeita käytäviä, toivoen että joku osaisi auttaa Aleksia.

Tiesin että kyse on odottamisesta ja useammasta päivästä, mutta nämä päivät tuntuvat pitkäveteisiltä vuosilta. Alan pikkuhiljaa vajota epätoivon vallihautaan. Päivästä toiseen tuijotellessa Aleksin runneltua vartaloa, kuulematta hänen sanojaan on jotain mitä ei toivo kenellekään.

"Se on seitsemän." Olli totesi innoissaan ja oli kirjoittamassa lukua kuulakärkikynällä lehden sivulle, mutta Tommi läpsäisi tuon kättä saaden Ollin voihkaisemaan kivusta.

"Ei oo kun tossa on seiska." Tommi tuhahti ja osoitti jotain sanomalehdestä.

"No helvetti." Olli tuhahti turhautuneena ja laittoi jalkansa ristiin.

Kiinnitin katseeni tarkemmin noihin kahteen mieheen, jotka ovat jääneet vielä Ouluun nostattamaan tasoja. He yrittivät kuumeisesti ratkoa sudokua, joka oli tullut päivän lehden mukana.

"Huomenta! Jokos täällä ollaan heräilty?" Huoneeseen ilmestynyt lääkäri kysyi iloisena, pitäen punaista kansiota kädessään.

"Ei!" Pitkällä penkillä, television alla lepäävä Joonas murahti.

"Onko mitään uutta?" Joel kysyi heti huolestuneena.

"Itseasiassa on! Viime iltana otetuista kuvista ilmeni, että Aleksin paine aivoista on laskenut sen verran paljon, että me voidaan tänään koittaa herätellä häntä." Lääkäri selitti saaden ilmeeni kirkastumaan toden teolla.

"Mitä? Oikeasti?" Kysyin epäuskoisena. Katsoin Noraa innoissani, joka katsoi minua samalla tavalla.

"Kyllä. Eli otamme Aleksilta tuon hengityslaitteen pois, mitä kautta hänelle myös kulkeutuu tietynlaisia aineita kehoon. Sitten hänen pitäisi reagoida itse tähän ulkomaailmaan." Lääkäri selitti toimenkuvaa meidän kaikkien nyökytellessä iloisina ja ehkä hieman jopa häkeltyneinä.

"Millon me tehdään se?" Tommi kysyi vuorostaan asiallisen kysymyksen.

"Voimme tehdä sen jo heti, mutta mä tarvitsen tänne hoitajan. Kipaisen hakemassa sen ja sitten voimme aloitella." Lääkäri selitti ja poistui huoneesta, meidän kaikkien muiden alkaessa nauramaan iloisesti. Nora kaappasi minut halaukseen ja ensimmäistä kertaa viikkoon, tunsin itseni onnelliseksi.