You're my destiny || Aleksi Kaunisvesi

59

Aleksin pov

Siitä on nyt viikko kun avasin raskaat silmäluomeni ja kohtasin Amandan onnesta sekaiset kasvot, joidenka kyyneleistä hohtavat silmätkin hymyilivät. Tuntui kuin olisin herännyt vuosisadan darrassa. Kehoni oli tuntunut veltolta ja toimintakyvyttömältä. Ihankuin olisin vain hengitellyt raskasta ilmaa, mikä sai minut entistä unisemmaksi. En tiennyt missä olin ja miten olin sinne päätynyt. Ensimmäinen ajatukseni vain oli, että olen elossa. Minulla ei ollut mitään muistikuvia aiemmin tapahtuneista asioista, mitkä myös viittasivat darraan. Mutta kun näin edessäni onnenkyyneleitä vuodattavan Joonaksen, joka halaili innoissaan Nikoa tajusin etten minä voi olla darrassa ilman tuota mölyapinaa. Hän on nimittäin aina mukana kostealla kierroksella.

No ensimmäinen asia mitä suustani ulos sain oli "Oonko mä pilvessä?"
Olin yllättynyt siitä kuinka kuiva kurkkuni oli. Ihankuin siellä olisi ollut Saharan autiomaa, missä olisi viimeksi satanut ennen ajanlaskun alkua.

Joo, pilvi oli ihan mahdollinen vaihtoehto, mutta minähän en huumeisiin koske enkä koskaan tule koskemaan.

Pian lääkäri änkeytyi tuon ystävieni täyttävän verhon lävitse ja esitteli itsensä. Hän kertoi mitä minulle oli käynyt ja miksi olin täällä. Ja kuinka kauan olin täällä ollut. Sanotaanko näin että en meinannut aluksi uskoa, kunnes käännyin katsomaan onnesta itkevää Ollia ja kaikki muistui mieleeni samalla tavalla kuin tietokirjoja täynnä oleva hylly olisi kaatunut päälleni. Lääkäri käski ystäväni ulos huoneesta ja nuo tottelivat.

Amanda ja Olli. Mahtista.

Olinko vihainen, surullinen, iloinen? Mitä minä olin? Varmastikin kaikkia noita sekaisin. Päällimmäisenä tunteena osasin tulkita pettymyksen. Se oli niin suuri että ilmeeni ei värähtänytkään sillä aikaa kun lääkäri tutkiskeli minua katsoen olenko oikeasti kunnossa.

Tiesin että minun täytyisi saada puhua Amandan kanssa kahden kesken, mutta kun kaikki palasivat takaisin huoneeseen, hänen tilansa täytti tyhjiö. Niinkuin myös Noran. Kaikkien kasvoilla oli apea ja jokseenkin surullinen ilme.

No, se johtui siitä että Amandan isä oli juuri menehtynyt ja tytöt olivat samantien lähteneet Poriin.

Mitä itse tekisit tilanteessa, missä olet juuri herännyt koomasta, olet tyttöystäväsi kanssa hankalassa tilanteessa ja yhtäkkiä hänen isänsä kuolee. Et voi paljoa muuta olla kuin järkyttynyt.

No, meni noin pari päivää ja sain luvan kotiutua. Minun täytyy vain ottaa rauhallisesti enkä saa tehdä äkkinäisiä liikkeitä. Päässäni on edelleen erittäin seksikäs sideharso, mutta eipä se haittaa kun kaiket päivät katselen televisiota ja tilaan ruoaksi pizzaa.

Olenko puhunut Ollin kanssa? Olenko hänelle vihainen? No, tässä pieni flashback...

~viikko sitten~

"Ihan kauheeta, siis ihan kauheeta. Ei tätä toivo kenellekään." Joel kauhisteli istuen järkyttyneenä vieressäni. Hän vain tuijotti eteenpäin, niinkuin me kaikki olemme tehneet viimeiset puolituntia.

"Amanda oli jo ihan paskana sun takia ja nyt se joutuu suunnittelee oman faijansa hautajaisia." Joonas suri myös. Joonas, oma eläimemme osaa olla hellyttävän herkkä jos vain haluaa. Nyt hän halusi.

"Onneks Amanda on ihan hiton vahva mimmi." Tommi totesi.

"Mut silti maailman herkin." Totesin raskaan huokaisun saattelemana.

"Mutta me lähdetään hakemaan ruokaa. Pärjäätkö sä täällä?" Niko kysyi huolestuneena minulta.

"Joo. Tai no, voisiko Olli jäädä? Voitaisiinko me puhua?" Kysyin hermostuneena Ollilta. Olli nyökkäsi ja jäi istumaan samalla kun muut pojat lähtivät ulos huoneesta.