You're my destiny || Aleksi Kaunisvesi

56

Amandan pov

"Vastaa nyt!" Huusin vihaisena hysteerisen ääneni vallatessa tämän tilan, mikä oli hetki sitten vielä täynnä rakkautta. Pyyhin koko ajan vain enemmän itkuisemmat silmäni ylimääräisistä kyynelistä ja laskin puhelimeni pois korvaltani. Suljin vastaajaa tuututtavan puhelimeni ja heitin sen pöydälle. Vedin käteni hiusteni lävitse pitäen toista kättä vyötärölläni. Katsoin turhautuneena lattiaa.
Olin soittanut Aleksille valehtelematta yli sata kertaa, mutta puhelimeni hälyttää vain vastaajaa.

"Amanda, ei se vastaa." Joel huokaisi apeana istuessaan tuolilla, minkä päällä Aleksi oli noin tunti sitten vielä mussuttanut onnellisena perunoita. Olin kutsunut Joelin ja Nikon paikalle paniikinomaisena. Nora ei ollut vastannut puhelimeen, mikä sai minut turhautumaan entistä enemmän.

"Mä en anna ikinä itelleni anteeks jos sille on käynyt jotain!" Tuhahdin ja kävin istumaan pienelle, laatikon malliselle sisustusesineelle.

"Ei sille ole käynyt yhtään mitään! Nyt hengität syvään. Tässä, hörppää sitä." Niko tarjosi minulle viinilasiani. Tartuin siihen tärisevin käsini ja otin pienen tilkan tuota litkua suuhuni.

"Mikä tää sun ja Ollin homma on?" Joel kysyi ihmeissään.

"Se oli kamala virhe. Niin vain kävi." Tuhahdin pettyneenä itseeni.

"Tykkääkö Olli susta enemmän kuin kaverina?" Niko kysyi vuorostaan.

"Ei! Enkä mä siitä. Siksi me salattiin tää asia koska ajateltiin että se ei vaikuta mihinkään. Mutta se vaikutti niin paljon että mun ja Ollin välit huononi koko ajan!" Luennoin elämänmittaista tekstiä siitä kuinka noiden ulkopuolelta pelottavan näköisten, mutta sisältä niin sympaattisten bändimiehien astuminen elämääni oli tuonut pelkkiä ongelmia mukanaan.

"Mä tajuan teidän pointin." Joel vastasi. Rakastin häntä, sillä hän ei tuominnut minua syntiseksi pettäjäksi joka pitäisi polttaa roviolla tai määrätä kuolemantuomioon. Hän oli ystävä ja tuki, mitä juuri nyt tarvitsin. Niinkuin teki myös Niko.

"Aleksi ei siis sanonut että mihin lähti?" Niko varmisti. Olin selittänyt heille vain hätäisesti aiemmin tapahtuneet asiat, joten ymmärsin heidän yllättyneisyyden ja tarpeen varmistella sanomisiani.

"Se käski mun jättää sen rauhaan." Sanoin samalla kun murruin uudestaan. Tartuin aiemmin käyttämääni tummansiniseen serviettiin, minkä väri edusti minua ja koko ilmapiiriä juuri nyt. Synkkä ja tumma kyynelten valtameri symboloiden surua ja sen repimiä syviä haavoja.

"Niin, eli se tarvitsee nyt omaa aikaa. Amanda, se mies on niin lääpällään suhun että se ei vaan katoa sun elämästä. Se tulee puhumaan sulle vielä kun on saanut kelattua tätä kaikkea päässään." Joel vakuutteli asettaen kätensä polvelleni. Nuo miehet olivat niin kultaisia, että olivat tuoneet minulle vaihtovaatteet. Minulla oli Nikon iso, valkoinen t-paita sekä harmaat collegehousut. Kengät nuo olivat unohtanut, mutta sukat sentään toivat. Eli huitelen tuolla kaduilla kasuaalilla kotilookilla, säihkyvien korkokenkien kerä. Fabulous as always.

Pian puhelimeni alkoi täristä pöydällä rytmikkääseen tahtiin. Nyyhkäisin hämilläni ja kurotuin katsomaan kuka soittaja on, odottaen tietysti tuota vihaista pörröpäätäni.

"Aleksin äiti?" Sanoin ääneen hämmentyneenä. Niko antoi puhelimeni minulle näyttäen itsekin yllättyneeltä. Tartuin värisevään addiktioläpyskään ja painoin vihreän luurin kuvaa.

"Haloo?" Vastasin hyvin epätavallisella äänensävyllä.

"Joo on kaikki okei. Mitä Aleksista?" Kysyin ihmeissäni. Sari oli kuullut äänestäni että olin vuodattanut muutaman kyyneleen, joten minun täytyi ensin vakuutella kaiken olevan melkein kunnossa.