You're my destiny || Aleksi Kaunisvesi

33

Amandan pov

Käteni tärisivät samalla kun yritin vaivaisesti kaivaa puhelintani farkkujeni takataskusta yrittäen myös pitää yllä tasapainoani juostessani portaita alas. Tuntui kuin tukehtuisin omaan itkuuni ja siitä johtuneeseen rään ulostuloon. Saapuessani ulos valitsin Noran numeron ja aloin soittaa hänelle. Liian monta tuuttausta valtasi tärykalvoni ja aloin menettää hermoni.

"Helvetti Nora" huokaisin lopettaessani puhelun joka ei edes koskaan alkanut. Tuo blondi ei koskaan vastannut silloin kun häntä eniten tarvitsin. Mietin hetken että mitä helvettiä minä nyt teen. Istahdin kylmälle kivetykselle alaoven eteen ja laitoin kädet puuskaan. Ulkona oli viileä ilma, mutta aurinko oli laskeutumassa kauniisti.

Sisälle minä en enään menisi. En ennenkuin nimeltä mainitsematon Amsterdamin valloittaja olisi sieltä häipynyt. Halusin tosissani uskoa häntä, mutta en pystynyt. Miten voin olla varma ettei hän valehdellut? Valehtelihan hän siitäkin missä oli iltansa viettänyt.

Selasin puhelinluetteloani kunnes eteeni pomppasi uusimman luottoystäväni nimi. Tiesin heti, että minun pitäisi soittaa tuolle.
Pari tuuttausta ja kuulin jo tuon lempeän äänen korvani juurella.

"Olli" tuo vastasi puhelimeen. Huokaisin syvään yrittäen rauhoittaa itkuani, alahuuleni väristessä samalla tavalla kuin niiden ihmisten ketkä yrittivät selvitä Titanicilta siinä kamalan hyisessä vedessä.

"O-Olli, mä tarviin sua nyt" sanoin puhelimeen itku kurkussa. En edes tiennyt miksi itkin. Olin vihainen, en surullinen. Tai en tiedä mitä olin. Varmasti kaikkia negatiivisia tunteita sekoitettuna isoksi sopaksi ja sen sopan nimi oli räkäinen itkuAmanda.

"Heii! Missä sä oot? Onko kaikki hyvin?" Olli kysyi puhelimen toisesta päästä huolestuneella äänensävyllä.

"Kaikki ei oo hyvin. Sano että sä oot Helsingissä" Sanoin toiveikkaana. Ollilla oli pieni yksiö Helsingissä sitä varten, jos poikien musiikkijutut venyisivät pidemmäksi ajaksi, kuten viikoksi. Nyt vain toivoin että hän todellakin olisi siellä, koska jos tuo kiharapäinen basson rämpyttäjä olisi Oulussa, en tiedä mitä tekisin.

"Joo kyllä mä olen. Hei Ootko nyt sellasessa kunnossa että pystyt tulemaan?" Olli kysyi huolestuneena. Pieni hymyn väre vieraili huulillani, kuultuani helpottavan uutisen. Nousin ylös kivetykseltä ja lähdin kävelemään bussiasemalle, mihinkä ei ollut pitkä matka.

"Olen olen" vakuuttelin katsoen samalla valkoisia tennareitani, jotka tallustivat vuorotellen eteenpäin. Pyyhkäisin kädelläni nenästä valuvan pienen räkävanan pois ja niistin sisään päin. "Mä tuun bussilla" jatkoin vaisulla äänelläni.

"Tuut sillä ehdolla että kerrot mikä sulla on?" Olli käski edelleen huolestuneella sävyllä.

"Kerron heti kun oon siellä" sanoin ja jatkoin matkaani jo näkyvissä olevalle bussiasemalle.
Sovimme vielä Ollin kanssa että hän tulee minua vastaan bussini saavuttua Helsinkiin. Puhelun loputtua, olinkin jo bussiasemalla. Etsin katseellani paikkaa, josta ostaa bussilippuja. Tiesin että nuo pitkät autot kulkevat vielä näin puoli yhdentoista aikaan illalla koska olen matkustanut monia kertoja Ollin luokse yökylään, ennenkuin aloin seurustella Aleksin kanssa. Taas tuo nimi. Tungin puhelimeni takataskuun ja suunnistin kohti keltaista pömpeliä, mistä minun pitäisi saada lippu.

Ostin bussilipun itsepalvelupisteeltä ja lähdin etsimään pysäkkiä, mistä bussini lähtisi parin minuutin kuluttua. Istahdin odotuspenkille ja katselin ympärilleni. Katseeni kiinnittyi nuoreen pariin jotka suutelivat onnellisesti.
Tunsin kuinka yksinäinen kyynel valahti taas poskeani pitkin alas, edustaen olotilaani. Olin sisältä aivan romuna. Päätäni särki suunnattomasti jo tuon itketyn määrän takia. Tungin käteni nahkatakkini taskuihin ja tunsin vasemmassa taskussani airpodien kotelon. Hymyilin taas hieman, sillä nuo kaksi hiustenkuivaajan ja hammasharjan yhdistelmältä näyttävää pienoismallia pelastaisivat matkani.