You're my destiny || Aleksi Kaunisvesi

14

Amandan pov

~Kolme kuukautta myöhemmin~

Aika oli mennyt todella nopeasti. Oli vain ajankysymys, milloinka viileät marraskuiset päivät saisivat koristeekseen ensilumen. Kaikki kaupat olivat jo täyttyneet joulutavaroista ja ihmiset intoilivat niiden seassa kuin pikkulapset.
Mutta mitä tapahtui kesän jälkeen. Mitä on tapahtunut minun ja Aleksin välillä?
No, meistä on tullut Aleksin kanssa hyvin läheisiä ystäviä. Kerron hänelle oikeastaan kaiken, kuten hän myös minulle. Olemme henganneet paljon jätkien treeniksellä sekä minun luonani. Sen yhden baari-illan jälkeen, jolloinka sain uuden, mutta tavallaan vanhan ystävän, toi elämääni myös viisi hölmöä, mutta maailman kultaisinta miestä. Olemme nyt todella tiivis kahdeksikko ja pidämme yhteyttä päivittäin. Varsinkin minä ja Aleksi. En tosiaan ole vieläkään varma suuremmista tunteista, kuin ystävyydestä, mutta olen erittäin onnellinen.

Olimme Aleksin kanssa pitäneet kahdestaan leffaillan, missä olimme katsoneet kauhuleffan. Meillä oli kisa, että se kumpi säikähtää ensin, joutuu hyppäämään jääkylmään järveen. No, säikähdimme samassa kohtaa joten molempien meidän piti hypätä järveen. Siinä kohtaa Aleksi paljasti mulkkumaisuutensa, kun hän tönäisi ainoastaan minut hyiseen veteen ja itse nauraa räkätti kuivana laiturilla. Pääsin onneksi lämmittelemään hänen syleilyyn ja hän osti minulle pizzan. Olen antanut hänelle jo anteeksi, osittain ainakin.

Norasta ja Joonaksesta kuoriutui tappelukaverit. Heistä näkee että he selvästi pitävät toisistaan, mutta silti kettuilevat ja viisastelevat toisilleen koko ajan. Ja eiväthän he tietenkään voi myöntää että toinen tykkää löysästä lehmästä eikä toinen pallikarvattomasta nuudeliapinasta. Heidän seurassaan ei ainakaan ole tylsää. Yksi vahva ja itsenäinen nainen, joka muuten on toipunut erinomaisesti erosta ja yksi mulkkua ja kovaa poikaa esittävä pehmo muodostavat yhdessä ydinräjähdyksen. Heidän lähellään ei ole turvallista olla, jos haluaa pelätä lähellä olevaa kuolemaa hapenpuutteen takia, joka johtuu liiallisesta nauramisesta.

Me kahdeksan olimme myös syyskuussa viettämässä mökkiviikonloppua Kolilla jolloin saimme hetkeksi irtaannuttua arkisista asioista. Joonas ja Nora mököttivät vuorotellen huoneissaan koska kumpikaan ei ollut käyttäytynyt toisen arvomaailmojen vastaisesti. Saimme nauttia myös livemusiikista takkatulen äärellä, kun vähän väliä pojat ottivat esille kitaran. Niko ja Joel hoitivat laulamisen ja se oli kuin sulaa vahaa korvilleni. Sain myös pienen maistiaisen Aleksin lauluäänestä, ja se oli täydellinen. Ikävä kyllä Aleksi oli hieman nössöllä päällä ja hänen laulunsa jäivät pariin lauseeseen.

Minusta on myös tullut erittäin läheinen Ollin kanssa. Hän on minulle kuin isoveli, kenelle soittaa pahan paikan tullen. Hän on kiltti ja viisas, eli täydellinen isoveli. Olemme käyneet jopa kahdestaan ostamassa Aleksille syntymäpäivälahjan. Se tosin oli puhallettava lasten uima-allas, jonka olimme täyttäneet muunmuassa kalsareilla, saippuakuplilla, karkeilla, sukilla missä on kissan kuva, Joonaksen nimikirjoituksella, jonka taustalla hän oli alasti peittäen sukukalleuksiaan Aleksin soolouran cd-levyllä ja olikohan siellä vielä jotain muuta. En muista. Mutta meillä oli hauskaa. Aleksi ei tosin tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Olin jatkanut töitäni edelleen Vihdin ehdottomasti kauneimmassa ja tyylikkäimmässä kahvilassa. Tein töitä koko viikon, välillä ilta- ja välillä aamuvuoroja. Olin rakastunut työhön päivä päivältä enemmän. Olimme myös pitäneet tunteikkaat läksiäiset

Oikeastaan kaikki on nyt enemmän kuin mallillaan. Lukuunottamatta tuota kauheaa ikävää pörröpäätä kohtaan. Hän oli lomailemassa perheensä kanssa Kanarialla.

...

Viikonloppu oli alkamassa. Oli kylmä marraskuinen ilta. Seisoin essu päälläni yksin iltavuorossa tiskin takana, kai odottaen että joku asiakas vielä saapuisi viisi minuuttia ennen sulkemista. Muut olivat lähteneet jo kotiin minun lupautuessa siivoamaan koko paikan. Kuuntelin radiota ja lähdin etsimään moppia ja ämpäriä takahuoneesta. Kun saavuin takaisin saliin, kuulin kuinka sisäänkäyntioven yläpuolella oleva kello kilahti. Katsoin heti kuka se oli. Hymyni levisi korviin kun näin nuo tutut kasvot joita en ollut nähnyt hetkeen. Pudotin ämpärin ja mopin samantien käsistäni ja juoksin tiskin takaa tuon hymyilevän pojan luokse joka jo kädet avoimina oli ottamassa minua vastaan.
Tarrasin hänen kaulaansa kiinni ja painoin pääni hänen olkapäälleen.