Playmate

70. Uuden vuoden rajuilma

"Oletpa suloinen tuossa paidassa", Riverin äiti sanoo ihan odottamatta, kun uuden vuoden aattona riisun takkini Cartereiden eteisessä. Hänellä ja pojallaan on aina ollut yhtäläinen kyky onnistua tyrmäämään minut yhdellä lauseella.

"Kiitos", mutisen. Hän käyttäytyy niin kuin se, mikä Riverin ja minun väliltä on kadonnut, olisi löydettävissä uudelleen; kuin se, mitä on myöhäistä muuttaa, olisi unohdettavissa viimein. Villakankainen hiha tekee painauman kämmenselkääni, kun puristan käteni nyrkkiin.

"Tai sittenkin...anteeksi", sanon äkkiä ennen kuin rouva Carter ehtii lähteä. Hän tietää kyllä, mitä tarkoitan. Ymmärtäväinen hymy ilmestyy hänen kasvoilleen, kun hän ottaa lempeimmän äänensävynsä käyttöön: "Minun ikäiseni silmin puoli vuotta on vain sadasosa elämästä. Sinulle ja Riverille se saattoi kai tuntua paljolta."

Rinnassani tuntuu paino. Elämää opetellessa ei voi ohittaa portaiden rikkinäisiä askelmia. Sen luulen tietäväni hyvin vasta nyt. En olisi kestänyt menettää tätä ihmistä tai Riveriä, menneisyyttäni.

"River on yhä harjoitellut ahkerasti", rouva luo minuun viimeisen merkitsevän silmäyksen ennen poistumistaan, "kysy sinä häneltä, mikä häntä motivoi."

En malta jäädä miettimään hänen sanojaan sen pidemmäksi aikaa kuin kenkien riisumiseen kuluu vaan lähden selvittämään asioiden laitaa käytännössä.

Huilua uskon Riverin voineen soittaa ajattelematta minua. Kuitenkin sen, että hän on huolellisesti pitänyt huolta hiustensa olkapäämitasta, on tarkoitettava jotain.

En voi väittää hengitykseni pysyvän tasaisena, kun tiedostan jokaisen ottamani askeleen lähemmäs Riverin huoneen ovea tarkoittavan palaamista siihen, minkä joskus halusin jättää taakseni.

Puheensorinan sijainen hiljaisuus tuo rintakehääni uuden epämiellyttävän tunteen. Eivätkö muut ole vielä tulleetkaan?

Ovi on raollaan. En halua perääntyä, koska olen päässyt näinkin pitkälle. Talo ja huoneet kaikessa tuttuudessaan palauttavat mieleeni kymmeniä ja taas kymmeniä Riveriä ja yhteistä lapsuuttamme koskeavia muistoja.

Ja siinä ajatusteni keskipiste nyt seisoo ollen kasvoiltaan ja hiuksiltaan kuin ilmetty Franz Liszt 1800-luvun valokuvista.

River luultavasti edelleen luulee minun ihailleen erästä parin vuoden takaisessa lehdessä ilmestynyttä, kulahtanutta näyttelijän kuvaa, jonka ainoa merkitys minulle oli mielleyhtymä Itävalta-Unkarin pianovirtuoosiin. Minun on syytä olla pahoillani.

River viimeistelee huoneessaan vallitsevaa järjestystä kuin viimeistä päivää ollen yhtä lailla jännittynyt ja hermostuksissaan kuin minä juuri nyt katsoessani häntä.

Huomatessaan tuijotukseni hän ei pelkästään pysähdy vaan oikeastaan jähmettyy. Kumpikaan meistä ei varmasti ole toivonut minun ilmaantuvan ensimmäisenä.

Hän laskee hitaasti paperipinon käsistään neliskanttiselle kirjoituspöydälle - sille, jonka alle kerran pieninä rakensimme majamme ja jonka ääressä koululaisina opiskelimme kokeisiin ja teimme paritöitä.

Kuinka vaikeaksi puhuminen saattaakaan muuttua, kun sen taidon kerran antaa unohtua. On kuin en ikinä olisi tietänytkään, miten ajatuksia jaetaan.

River on meistä rohkeampi. "Sinä kai kadut, että lähdit sanomatta sanaakaan?"

Hänen kysymyksensä ei ole retorinen kysymys, eikä edes arvaus tai varmistus. Se on särkyneen, jätetyn ihmisen toive, jonka varassa tämä on epätoivoisesti roikkunut jaksaakseen jatkaa eteenpäin pettymyksen jälkeen.

"Tein väärin", myönnän heti, "mutta minun oli kai joka tapauksessa tarve vaihtaa maisemaa." En kykene seuraamaan, millä tavalla hän ottaa sanani vastaan. Kaikki sanat ovat liian kevyitä kertomaan hänelle, mitä tunnen. Pelkään satuttavani häntä jälleen. Pelkään vain syventäväni hänen haavojaan yrittäessäni puhdistaa niitä.