Playmate

36. Nutturapää

Olisipa August täällä, vaikerran mielessäni, kun Keaton kiskoo minua perässään kohti suurta juhlasalia, jossa koulumme sinfoniaorkesterin harjoitukset pidetään. Kaiken aikaa hän virnuilee tyhmännäköisesti, koska tietää hermostuttavansa minua.

"Tulkaa nopeammin! Minun pitäisi ehtiä virittämään kokonainen harppu!" Celica valittaa, kun hänen mukaansa kaikki muut (Leroyta lukuunottamatta) ovat yksiä matelijoita. Selitys sille on se, etteivät ketkään muut kuin he ole innoissaan kahden tunnin raatamisesta Straussin, Mahlerin ja Brahmsin parissa perjantai-iltana.

Paitsi, että periaatteessa minä olen täällä vapaaehtoisesti. Käytännössä en.

Kun tulemme saliin, jossa on ennen kaikkea kakofonista, raivaamme tiemme Celican harpun luo. En tiedä miksi me, eikä ainoastaan Celica itse, mutta päädyn sinne seuraamalla Leroyta ja Keatonia. Fiksumpina Henry ja Cosimo katoavat toiselle puolelle lavaa järjestelemään omia nuottejaan ja valmistelemaan soitintaan.

"Tässä menee ikuisuus!" Celica tuhahtaa osoittaen neljääkymmentäkuutta kieltä, jotka hänen on saatava oikeaan vireeseen.

"Kuka valitsee vapaaehtoisesti noin vaivalloisen soittimen? Sitä ei edes saa kannettua omin voimin!" Leroy hämmästelee.

"Riippuu kuka kantaa", pistää Keaton väliin.

"Jos on mitä kantaa", Celica nauraa, "yksi tämmöinen maksaa saman verran kuin yksi henkilöauto." Leroyn silmät laajentuvat ihmetyksestä.

"Koskaan ei ole myöhäistä katua", Keaton toteaa, "Vaihda vaikka baritoniin, sillä matalia vaskia ei ikinä voi olla tarpeeksi."

"Niin, koska ne ovat niin huonoja soittimia eikä kukaan siksi halua soittaa niitä!" Leroy hihkaisee. "Ottaisit mallia tästä", hän esittelee kullanhohtoista trumpettiaan ylpeänä.

"Tarkoitin, ettei niitä voi olla liikaa, koska niiden äänet kuulostavat sitä miellyttävämmiltä ja täyteläisemmiltä mitä enemmän niitä on, toisin kuin noiden korvia raastavien tööttien, joiden tapauksessa yksikin saa pään räjähtämään", Keaton toteaa.

"Ai sinun mielestäsi Celica voisi nyt yhtäkkiä tempaista käteensä torven ja istua muutaman kuukauden päästä samassa salissa käsissään torvi harpun sijasta?" haastan kohottaen kulmiani. "Sellaisten Keatonin yksinkertaisille aivoille suunniteltujen soitinta mukailevien lelujen soittamisen opetteluun ei menekään kymmentä vuotta, toisin kuin esimerkiksi viulun", lisään mielissäni siitä, että keksin vastalauseen Keatonille.

"Se riippuu ihan soittajasta, Avril-kulta", poika iskee takaisin, "Mozart esiintyi kuninkaallisille viulunsoittotaidoillaan jo viisivuotiaana."

"En puhukaan poikkeuslahjakkuuksista vaan ihan yleisesti", tokaisen, mutta Keaton pudistaa päätään.

"Ainsworthissa poikkeudet ovat niitä yleisiä tapauksia", hän väittää.

"Ei se ihan niin taida olla", mutisen, mutta Keatonin hymy syvenee.

"Kumpi meistä on ollut Ainsworthissa kauemmin? Kumpi on nähnyt enemmän?" hän kysyy ilkikurisesti. "Taidat itse olla sitä Ainswothin lahjatonta vähemmistöä, kun näkökulmasi kerran on noin kapea", hän piikittelee yhä vain.

Joudun pysymään vaitonaisena, vaikka kihisen kiukusta ja yritän kaikin voimin keksiä keinoa nutturapään lyttäämiseen. Hän on osunut herkkään paikkaan, mutta en anna hänenlaisensa ääliön sanojen päästä ihon alle. Mitään tarpeeksi tyrmäävää ei tule mieleeni.

"Aliarvioit Celican, Avril, koska olet itse niin surkea", hän täräyttää.

Keaton kääntää veistä haavassa, vaikkei hän tiedä sitä. Ainsworthissa olen jatkuvasti pelännyt, etten sovi muiden rinnalle soittamaan, koska minusta tuntuu kuin muut olisivat aivan eri maailmasta kykyjensä suhteen.