Playmate

72. Kutsumaton vieras

"Jos ikinä haluat tehdä sovinnon Augustin kanssa, tee se nyt."

Keaton on todella päättänyt minun ja Augustin puolesta, että niin täytyy käydä. Puolittainen hymy kasvoillaan hän jättää minut tuijottamaan lumikasoja. Hiljaisen hetken ajan hurmaantunut Nancie on korjannut hiustyyliään ja Blair miettinyt valmiiksi sanat sanottavaksi ex-nutturapään viehättävälle ilmestykselle, joka nyt lähestyy häntä ja heitä.

River sen sijaan näyttää vähintäänkin kiusaantuneelta. Tavallisesti varsin tasapainoinen Jude on järkyttynyt pahemman kerran.

Annan kuusiaidan vangita katseeni, koska minulla ei ole riittävää rohkeutta katsoa Augustiin.

"Hei, miten menee?" Keaton kysyy hyväntuulisesti muilta paikallaolijoilta ikään kuin tilanne olisi täysin hänen mukavuusalueellaan. Mistä tiedän, jos se sitä hänelle onkin?

August liikahtaa levottomana.

River näyttää siltä kuin epäilisi olevansa harhautuksen kohteena ja vilkuilee rauhattomana vuoroin minua ja kotipihansa kutsumattomia vieraita. Judekin on ottanut puolustuskannan.

Ehkä Keatonin tarkoitus on säästää meidät kaksi, minut ja August, ylimääräiseltä huomiolta kiinnittämällä mahdollisimman suuri osa siitä omaan itseensä. Kapasiteetti onkin suuri. Raymond kehottaa häntä tulemaan sisään Riverin huoneeseen. Jude ei uskalla vastustaa ääneen.

Keatonin äskeiset sanat saavat minut ainoastaan turhautumaan. Ne sanat, jotka tarkoittavat minun olevan jälleen hänelle velkaa, jos kaikki menee hyvin. Siitä en sitten olekaan niin varma.

"Onko teillä ruokaa? Minun on niin nälkä, että voisin syödä ruohoa", Keaton toteaa.

"Syötkö lihaa myös?" kysyy Nancie tosissaan.

Uskooko August tilanteen muuttuvan, jos piha tyhjenee muista? Hän odottaa niin liikkumatta, etten olisi ihmeissäni, jos hän olisi päättänyt pidättää hengitystään tästä hetkestä siihen asti.

"Pidän tytöistä, joilla on huumorintajua", heittää Keaton ensimmäisen iskulauseensa. Hän katoaa eteiseen nauraen tyhjää naurua, joka on sekä minulle että Augustille vieras.

Joko hänellä on luontaista taipumusta näyttelemiseen tai sitten tämä on se suojakuori, johon hän kokee tarvetta vetäytyä voidessaan pahoin.

August jää kuin patsaana seisomaan hänen mentyään. Pelkuruus saa tulla päätökseensä. En halua olla pelkuri. Otan askeleet hänen sijastaan.

Yksi sana: "Anteeksi."

En tiedä, kummalla meistä on suurempi velvollisuus sanoa se.

"Anteeksi, Avril", August toistaa. Hän on sittenkin meistä ainoa, joka sen sanomiseen pystyy.

Mutta hän ei uskalla lisätä mitään muuta. Minun täytyy.

"Ymmärrätkö sinä?" hän korottaa ääntään hallitsemattomasti, "Kadun sitä, miten ajattelematon olin." Hänen äänensä pettää, mutta suuri osa näin kipeitä ajatuksia onkin vain tuntein aistittavia.

"Älä!" parahdan.

Hämmästyn itsekin sitä.

Olisinpa saanut edes hiukan valmistautua henkisesti tähän hetkeen, käy mielessäni.

Mutta kuinka kauan valmistautumisaikaa minä oikeastaan olisin tarvinnut?

"Ei sinun silti tarvitse esittää, ettei minua olisi olemassa", August täräyttää.

Silloin minusta tuntuu kuin kehoni sisälle ilmestyisi musta aukko, joka imaisisi kaikki loput ehjät tunteeni sisäänsä.

Milloin ikinä ennen August olisi ollut tällainen, näin kylmä?