Playmate

10. Keittopäivä

Seuraavana päivänä tapaan Augustin, Henryn, Leroyn ja Cosimon sovittuun aikaan ruokalan edessä. Vaikka typerät haaveiset kuvitelmat ovat häirinneet minua koko siihenastisen aamun, en päädy hetkeksikään kahden kesken Augustin kanssa.

Hänen kolme muuta ystäväänsä ovat kiinni hänessä kuin hän tarvitsisi jatkuvasti tukea kävelemiseensä. Ehkä olen aavistuksen puolueellinen.

Vaihdettuani lyhyet tervehdykset poikien kanssa, joiden naamat yritän epätoivoisesti yhdistää nimiin, astun heidän kanssaan ruokalaan. Toivon, että tämänkertainen ruokailu muuttaisi käsitykseni paikasta, jota koskeva ainut muisto on hirveä. Muita paikkoja syömiseen ei ole, joten on parempi tottua nopeasti.

Eilen tulin liian myöhään huomatakseni, että jonotus on olennainen osa tämän koulun ruokalakulttuuria. Valtava tungos alkaa heti ovelta, ja se nielaisee meidät. Yläasteen viimeisenä päivänä olisi voitu varoittaa, että tällaista jatkuu vielä lukiossa. Niistä ajoista poikkeavat ainoastaan ruokalan koko ja jonojen pituus.

"Joka vuosi alkaa samalla tavalla! Ensin jonotamme nälissämme jotain epämääräistä keittoa kauemmin kuin mitään meidän genremme konserttia joutuu ikinä jonottamaan ja sitten soitamme Pachabelia ja Sraussia tylsistymiseen asti!" Leroy julistaa teatraalisesti.

"Pachelbelia ja Straussia", Cosimo korjaa ystävällisesti, mutta saa Leroyn vain pyöräyttämään silmiään. Mielessäni käy, ettei jonottaminen ehkä ole tällä porukalla niin tylsää kuin kuvittelin.

"Ei käy kateeksi teitä orkesterilaisia ja teidän muuttumatonta ohjelmistoanne", August nauraa.

"Ensi kerralla ehdotan Pianokonserttoa, ettet tunne oloasi ulkopuoliseksi, Augie", Henry sanoo sarkastisesti. En ole aiemmin huomannut kenenkään käyttävän tuota lempinimeä Augustista.

Hän sen sijaan huudahtaa ällistyneenä: "Tuohan olisi joka pianistin unelma!" Niin minäkin luulin. Onko siinä jotain omituista, että kaikki, mitä orkesterista puhutaan, saa oman sydämeni hakkaamaan innostuksesta? Ja kuinka kiehtova ajatus on August satapäisen orkesterin edessä paiskomassa siitä salin upeasta Steinwaysta ulos vaikka joitain Rahmaninovin reheviä harmonioita ja polveilevia asteikoita. Mitä muita Pianokonserttoja olikaan olemassa?

"Minulla tosin ei valitettavasti ole aikaa kokonaiselle Konsertolle - se ei mikään pieni projekti ole", hän hymähtää, "ja sitä paitsi olen suunnitellut yhtä ja toista tälle syksylle." Hän näyttää siistiltä sen sanoessaan.

Henry näyttää hämmästyvän vähintään yhtä paljon kuin minä.
"Ai, esimerkiksi mitä?" hän utelee.

"Esimerkiksi eräänlaista duettoa", August kertoo, mutta jättää puheenaiheen sikseen kysyessään: "Joko olet päättänyt kappaleesi kilpailuun, Cosimo?"

Taas kilpailu! Eikö Ainsworthissa oikeasti puhuta mistään muusta kuin orkestereista, konserteista, kursseista ja kilpailuista? Eikö kenelläkään ole muuta elämää, josta avautua?

No toisaalta, vaikka August ottaisi aiheeksi Beethovenin masennuksen, en tiedä muuttaisiko se hänen seuraansa tylsemmäksi. On kuin hänen ympärillään olisi kuvanmuokkausohjelman sumentava filtteri, joka vetäisi huomioni yksin häneen.

"En osaa valita kahdesta vaihtoehdosta, kumpi olisi parempi toiseksi kappaleeksi soolo-Bachin rinnalle", Cosimo toteaa ja hieraisee tukkaansa.

"Oletko sinäkin viulisti?" kysyn ilahtuneena, sillä hänen pohdintansa herättävät minussa välittömästi nostalgian.

"Sellisti", Cosimo vastaa lyhyeen tapaansa. "Osallistut myös, vai?"

"En taida tehdä niin tällä kertaa", vastaan harmitellen samalla, ettei mieleeni tullut sello heti ensimmäiseksi.

Ajatukseni ovat jääneet pyörittämään yhtä, samaa levyä: sitä, mitä August juuri sanoi. En muuten takertuisi siihen, mutta hän ei sanonut, kuka se on, jonka kanssa hän soittaa duettonsa. Minua jäi vaivaamaan, kuka, jos se ei ole kukaan tuntemistani ihmisistä täällä.

Olemme vihdoin pääsemässä ruoan ulottuville, joten nappaan tarjottimen aloittaakseni astioiden kokoamisen sen päälle. Keitto näyttää tänään limaiselta ja lihaklöntit sitäkin ällöttävämmiltä lilluessaan sen seassa. Etsin katseellani kasvisvaihtoehtoa, mutta useat minua päätä pidemmät jonottajat peittävät huomattavan osan näkökentästäni, ja luovutan hyvin nopeasti. Näin ollen biologiani valitsee puolestani helpoimmin saatavilla olevan energian.

Kaikki istuvat vuorotellen pöytään ja alkavat lapioida ruokaansa. Olen vähän pettynyt, ettei paljoa mikään eroa siitä, mihin totuin yläasteella. Mistähän sain sen mielikuvan, että Ainsworthissa moni arkipäiväinen pakkopulla olisi jotenkin...siedettävämpää? 

Leroy kaivaa puhelimensa esille ja näen, kuinka hänen etusivulleen virtaa ainoastaan musiikkiaiheisia postauksia. Luulen, että hän yrittää orkesterimeemien avulla viedä huomionsa muualle, ettei tarvitsisi keskittyä etovaan ruoan makuun.

"Kouluruokaan ei totu sitten millään kesäloman kotiruokakauden jälkeen", Henry valittaa.

"Hei, oikeasti, sentään meillä on ruokaa", August sanoo, "vietin puoli kesälomaa nälässä, koska omat keitokseni olivat syvältä."

"Asuitko yksin tai jotain?" kuuntelen rivien välistä. Se sytyttää jälleen kiinnostukseni.

"Vanhempani matkustavat paljon, joten olen yksin kotona pitkiäkin aikoja, jolloin minun on selvittävä itse...no kaikesta", August selittää.

"Sinulla ei siis ole sisaruksia..." katsahdan häneen ikään kuin etsiäkseni jälkiä yksinäisyydestä, mutta hän on varmaankin niin tottunut siihen, ettei osaa murehtia minkään puuttumista.

"Ei ole", August vastaa, "entä sinulla?"

"Pikkuveli ja pikkusisko", kerron. En ole koskaan pitänyt vanhimpana lapsena olemisesta, ja Alan osaa olla kaikkea muuta kuin söpö kerubi, mutta en sano kumpaakaan ajatusta ääneen. Olisi epäreilua puhua niin, ja ovathan sisarukset kuitenkin positiivinen asia elämässäni. 

"Ihan tosi, on kiva saada heistä lomaa", Cosimo hymyilee. Niinpä oletan, että hänen samaistuksensa takana ovat samankaltaiset lähtökohdat kuin minulla.

Leroy hihkaisee: "Mitä sanoivat lammas, rumpu ja käärme, kun tippuivat kalliolta?" hän katsoo meihin odottavasti, ja tasapainoilen kahden eri ääripään välillä sen suhteen, onko hän vakavissaan vai ei. Ainoastaan August tyytyy kohauttamaan olkiaan. 

"Baa-dumm-tsss", Leroy lausuu voitonriemuisena ja nautiskelee lankeavasta hiljaisuudesta. Minä ehdin nauraa vitsille ennen kuin huomaan, etteivät muut tee niin.

August yhtyy nauruun viime hetkellä, mutta en osaa päätellä tekeekö hän niin vain pelastaakseen minut kiusaantumiselta. On myös mahdollista, ettei hän naura ollenkaan vitsille vaan minulle. Kuinka vain, se ei tunnu pahalta. Hänen ilonsa on ihanaa kuunneltavaa, ja vaarallisen tarttuvaa. Jos hän ajattelisi minusta samalla lailla, miksi se häiritsisi minua?

Hetki on aavistuksen outo ja epätodellinen, mutta pian minulle on seljennyt, etten vaihtaisi sitä mihinkään. Tunnen hyvän olon, lämmön kutittelemassa poskiani. Miten uskomatonta se on, että ensimmäinen tapaamani ihminen osoittautui näin mahtavaksi? Sehän osoittaa, että Ainsworthilla on kuin onkin minulle jotain annettavaa: se, kuinka olen tässä Augustin ja hänen kavereidensa kanssa. 

Mitä ihmeen väliä, jos hän ottaa minut huomioon osittain siksi, etten tunne muita?

***

Helmikuussa 2019
Sanoja 855