Playmate

13. Viikon jälkeen

Olen nyt ollut viikon ajan Ainsworthissa, ja silti olen käynyt läpi monenlaista. Soittitunnit tuntuvat vieläkin mahdottomilta kestää. Mutta vaikka päässäni toistan, että musiikki on mukavuusalueeni ulkopuolella, tänne tuloni on ehkä sittenkin muuttanut jotain.

Se, että viikon verran on kulunut, tarkoittaa minulle soittotuntia. Osaan uudet kappaleeni nuotillisesti, mutta uskon, että sormituksissa, fraseerauksessa ja dynamiikoissa on vielä paljon parannettavaa.

Viime viulutuntiani ajatellessa en voi olla muistamatta, mitä tuntini jälkeen tapahtui. Olisikohan August tänäänkin harjoittelemassa samaan aikaan viulutuntini kanssa?

"Aves, palaa maan tasalle! Kasvosi ovat yliluonnollisen punaiset!" vieressäni istuva Lyra kuiskaa ja tyrkkää minua kylkeen. Celicakin pyöräyttää silmiään. He ovat elävä esimerkki onnesta, joka kohdalleni on täällä ollessani sattunut.

Naurahdan nolona, kun harmaa käytävä naulakkoineen palaa näköpiiriini ja haaveideni sokeroimat ajatukseni haihtuvat ilmaan.

Lyra, Celica, August, Leroy... miten hauskaa seuraa tapaamani uudet ihmiset ovatkaan! Voisin kuvailla heitä sanalla samanhenkiset  tai ihan vain sanomalla, että he ovat samalla aaltopituudella kanssani. Ehkä minun vain piti aloittaa alusta sellaisten kanssa, jotka eivät yksityiskohtaisesti tunne historiaani kymmenen vuoden säteeltä kuten ystäväni kotikaupungissa.

"Kateeksi käy sinun romanssiasi!" Lyra henkäisee. Katson kysyvästi Celicaan päin uteliaana tietämään, mistä salaisuuksista olen jäänyt paitsi, mutta ystäväni sen sijaan pudistaa moittivasti päätään.

"Tarkoitan sinua!" Lyra täräyttää. Heiltä ei ole jäänyt mitään huomaamatta.

"Kyllä kelpaa, kun on juttua viimeisen vuoden opiskelijan kanssa", Celica haukottelee suurieleisesti.

"Juttua?" kauhistelen sanavalintaa, "August kohtelee minua aivan samalla tavalla kuin ketä tahansa muuta tyttöä."

Molemmat muuttuvat sanojeni seurauksena hiljaisen mietteliäiksi.

"Väität siis, että hänen tunteensa sinua kohtaan olisivat täysin kylmät ja olisit vain toivottoman yksipuoleisesti menettänyt sydämesi hänelle?" Lyra kysyy järkyttyneenä.

"Hyvä, jos hän pitäisi minua edes kaverina", vastaan ja tarkoitan sitä, vaikka heidän huomionsa imartelee, enkä haluaisi näiden puheiden ikinä loppuvan. Celica huokaisee pettyneesti.

Olen rehellinen muille ja itselleni. En voi jatkaa toiveajatteluani loputtomiin, koska saatan olla Augustille vain yksi monen muun joukossa. Ei ole yhtä vastaantulijaa, jolle hän ei pysähtyisi juttelemaan epäreilun hurmaavalla tyylillään. Enkä saa unohtaa, miten hän itse sanoi ottavansa minut mukaan, etten jäisi yksin. Toisin sanoen hän tapailee minua säälistä.

Sitä paitsi hän ihailee kauniita ja lahjakkaita teinivirtuoosi-viulistityttöjä, toisin sanoen Lavine Vancea.

"Sinullahan on yhä mahdollisuus, vai mitä?", Celica kannustaa. "Siis, hänellähän ei vielä ole tyttöystävää..?"

Olen kiitollinen hänen yrityksestään piristää, mutta... "Minusta tuntuu, että hän suunnittelee duettoa jonkun tietyn kanssa", kerron väistämättömän totuuden. Kuulinhan sen omin korvin. Tähän asiaan en saa punottua vaihtoehtoista todellisuutta, vaikka kuinka elättelisin sellaista pääni sisällä.

Tilannetajuinen Lyra katsoo minua myötätuntoisesti, kun kerron hänelle seikkaperäisesti, miksi juttuni on toivoton. Sitten hän kaivaa nenäliinan sivutaskustaan ja ojentaa sen kuin parhaimman myötätuntonsa ruumiillistuman.

"Sinnittele, Avril", Celica taputtaa minua selkään, "lukiotyttöjen elämä on usein kurjaa." Siinä on toinen väistämätön tosiasia. Hymyilen hänen kauniille sanoilleen vielä ennen kuin nyyhkäisen Lyran nenäliinaan. Nyyhkäisen toisenkin kerran periaatteen vuoksi.

"Ilman teitä kahta se olisi kurjempaa", heitän kolmannen tosiasian saatuani hymyni takaisin.

Melko armollisesti, saan viettää aikaa uusien ystävieni kanssa pitkin viikkoa jo pelkästään yhteisten kurssien takia. Sellainen varmistaa, etteivät tyypilliset "meidän on pakko nähdä ja tutustua" -puheet jäisi vain puheiksi. Viikon mittaan on paljastunut, että olemme tiistaiaamuisen fysiikan lisäksi myös samoilla yhteiskuntaopin ja liikunnan kursseilla kaikki kolme.

Lisäksi Lyra ja minä törmäsimme toisiimme säveltapailun kurssilla perjantaina, mikä oli molemmille täysi yllätys. Vakuutin olevani kurssilla vain kertausmielessä. Lyra taas aloitti teoria-aineet vasta viime keväänä, joten hänellä on paljon kiinniotettavaa. Uskon, että meillä molemmilla on mahdollisuutemme. Tarvitsen tätä uutta todella, koska on oma vikani, ettei oppi iskostunut päähän musiikkiopistossa. Ehkä Lyran viisas läsnäolo jättää minuunkin palan tunnollisuutta.

Olen huomannut, että olen sittenkin turhaan verranut itseäni Augustiin ja muihin - Lavinesta puhumattakaan. Aloittavien kanssa olen sittenkin samalla viivalla, yhtä hukassa. Kukaan ei ole virtuoosi harjoittelematta.

"Muistatko vielä, mikä päivä huomenna on?" Celica kysyy, kun nenäliinapaketin ansiosta olen rauhoittunut hieman.

"Keskiviikko, kaikki muumit laaksossa", vastaan heittäen samalla seitsemännen ja viimeisen räkäisen liinan roskikseen.

"Ei, vaan muistatko, mitä huomenna tapahtuu?" Celica nauraa. Tuijotan häntä hetken ymmälläni, ja hän tuijottaa levottomana takaisin.

"Kuoron pääsykokeet!" huudahdan tajutessani hänen tarkoitusperänsä. Celica ryhtyy äärettömään kikatukseen.

"...eli oletko tulossa?" Lyra kysyy.

"Enköhän, jos en saa sitten huomenna ramppikuumetta", virnistän. Vaikka ensimmäistä kertaa sanon sen ääneen, ajatus on jo hetken kirkastunut mielessäni. Sen jälkeen, kun Rara (Lyra), Lia (Celica) ja minä olemme alkaneet viettää aikaa yhdessä, en ole epäillyt enää hetkeäkään.

Sitten Lyra sanoo ääneen toisen asian, joka vaanii meitä kaikkia: "Olisi kurjaa, jos joku meistä ei pääsisikään kuoroon." Celica sanoo, ettei hän saa edes ajatella sitä. Hän on aivan varma, että meillä kaikilla on mahdollisuus.

"Ei se silti meidän ystävyyteemme vaikuttaisi", Lyra hymyilee. Olemme jokainen samaa mieltä.

***

Helmikuussa 2019
Sanoja 703