Playmate

20. Duetto

Antonin Dvořák - Romance op. 11

***

Katson ymmälläni Augustia. Sydämeni sykkii yhä tiheämmin hänen äskeisen läheisyytensä seurauksena. Pahinta on, että kaipaan jo takaisin hänen lämpöönsä.

On myöhäistä surra, että August tietää nyt kaiken. Mutta hänen läsnäolonsa tekee olostani vähän kevyemmän.

Haluaisin antaa itselleni tilaisuuden hengittää vähän helpommin. "Voinhan minä yrittää", totean, kun ujo hymynkare hiipii kasvoilleni. Jos hän ei vaadi minulta päätöstä vielä pitkään aikaan, voin tehdä sen sitten, kun tiedän. Siihen asti en saa sulkea häntä, pois. Enkä itseäni, lisään mielessäni ylpeänä.

Mitä järkeä minun olisi nyt kieltäytyä? Augustilta minun ei tarvitse enää peittää sitä, mitä kannan sisälläni. Hän ei pakota minua mihinkään, jos vain pyydän muuta. Hänen takiaan minun ei tarvitse keksiä selityksiä.

Vaikka minua nolottaa äskeinen purkautuminen, en olisi uskonut sen huojentavan oloani näin paljon. Augustille kertominen on helppoa hänen ymmärtäväisyytensä vuoksi. Taidan pitää hänestä hetki hetkeltä enemmän, huomaan.

"Kiitos, Avril", August kiittää suostumisestani. Katsomme hetken toisiamme, ja silloin mietin, että kumpikohan meistä on yhteissoitosta enemmän innoissaan. Vasta nyt uskallan ajatella, kuinka merkityksellinen asia minulle todella on, että hän haluaa soittaa kanssani.

Valitsemme harjoitteluun Augustin suosikkiluokan, jonka Yamaha on samanlainen kuin hänen kotonaan. Kumpikaan meistä ei malta odottaa huomiseen asti, joten sovimme, ettemme viivy kauaa - kunhan vain saamme työn alkuun.

Ensimmäiseksi kuuntelemme kappaleen, sillä en ole kuullut sitä koskaan aiemmin. August ottaa esille puhelimensa ja valitsee suosikkiversionsa kappaleesta.

Seuraan nuotista kappaleen kulkua. Se alkaa pianistin soololla, johon viulisti alkaa soittaa herkän lyyristä melodiaa. Sointimaailma on uskomattoman kaunis.

Alan vähitellen hahmottaa, minkälaisesta musiikista August pitää eniten. Hän rakastaa runollisuutta ja tunnelmointia yhden valloittavan melodian äärellä. Siirrän katseeni nuotista katsellakseni häntä.

Hän on keskittynyt kuuntelemaan silmät kiinni ja selvästi nauttii kappaleesta sydämensä kyllyydestä.

"Sen täytyy olla sinä, Avril."

Yksi Augustin punaisista kiharoista on karannut otsalle. Katsoessani salaa hänen suljettuja silmiään huomioni kiinnittyy hänen ripsiinsä, jotka ovat erityisen pitkät ja tiheät. Olenkohan ikinä ennen ihaillut pojan ulkonäköä näin? Ajatus tuntuu minusta hassulta, mutta...

...ensirakkaus, hm?

August rakastaa tätä kappaletta, siitä olen varma.

Säpsähdän ja siirrän katseeni välittömästi takaisin nuottiin, kun August raottaa silmiään. Toivottavasti hän ei ole aavistanut, että katselin häntä. "Mitä mieltä olet kappaleesta?" hän kysyy.

"Se on ihana", henkäisen. "Se vain kuulostaa pitkältä ja vaikealta soittaa", lisään ujosti.

"Tiedän, että urakka voi tuntua isolta", August myöntää, "mutta olen iloinen, jos luulet sen olevan työn arvoinen."

"Kyllä me selviämme, jos jaksamme nähdä vaivaa", totean viitaten Augustin aiempiin sanoihin hänen vakuuttaessaan Keatonia. Uskon, että Augustin ansiosta tämän illan jälkeen harjoitteleminen tuntuu minun osaltani paljonkin helpommalta.

***

Maaliskuussa 2019
Sanoja 403