Playmate

56. Kateus ei kauas kanna

Tässä Fritz Kreislerin Liebesleid Itzhak Perlmanin soittamana, joka on muuten lempiviulistini! Toivottavasti pidätte luvusta!<3

***

Ensimmäinen ajatus, joka aamulla herätessäni kiirehtii mieleni päälle, on Keaton Louis. En suinkaan nähnyt hänestä unta, sillä se, mitä voisi luulla uneksi, oli täyttä totta.

Kun katson ympärilleni, näen neljän muun tytön vielä nukkuvan. Parvekkeelta kantautuvasta hämärästä voin päätellä aamunkoin olevan vielä tuntien päässä.

Joku muu minun sijassani saattaisi haukotella ja kietoutua uudestaan Shepherdin talouden pehmeimpään puuvillaan, josta minunkin lakanani ovat tehty. Minä kuitenkin nousen ylös, pukeudun ja lähden suunnistamaan käytäviä pitkin.

Tuttu levottomuus sydänalassani kertoo, etten ole täysin toipunut eilisestä. Kilpailevat ajatukset ottavat juosten toisistaan mittaa mieleni radoilla. Silti, koska olen onnistunut ottamaan jo näin monta askelta katumatta, minun on uskallettava kohdata kohdattavani juuri nyt.

Löydän Irinan huoneen, jossa tietääkseni ainakin Lavine ja Courtney majoittuvat. En tiedä, haluanko herättää kaikkia heitä, joten astun sisään koputtamatta.

Äänettömin askelin etsin Lavinen, ja laitan varovasti kuulokkeet hänen korvilleen. Onkohan Kreislerin Liebesleid tarpeeksi hienovarainen tapa hänen herättämiseensä? Ainakin tyttö tajuaa heti, mitä yritän viestiä, vaikka uninen onkin.

Koska hän tunnistaa kuuluisan kappaleen "Lemmensuruksi", hän tajuaa minun tahtovan puhua Augustista. Muuten hän ei vaivautuisi nousemaan takiani aamuyöllä.

Olen helpottunut että hän tekee niin, vaikkakin vastahakoisesti. Ehkä hän kokee sen verran syyllisyyttä eilisestä, että ajattelee velvollisuudekseen selvittää kohteliaasti edes hiukan asioita kanssani.

"Myönnän, että tiesin heikkoudestasi", Lavine tunnustaa happamasti ja kietaisee käsintehdyn viltin ylleen, "Kuulin siitä Swannelilta." Hän viittoo minua seuraamaan jäljessään parvekkeelle, joka on lähes identtinen toisen huoneen samanlaisen kanssa.

"Miksi Swannel sinulle sellaista kertoi?" ihmettelen, vaikka se onkin vain pieni kysymys muiden tämänhetkisten joukossa.

Lavine vastaa kuin asia olisi itsestäänselvyys: "Puhumme keskenämme kaikesta, muun muassa muista oppilaista. Kysyin häneltä, millainen se uusi tyttö on, ja hän kertoi heti pienestä ongelmastasi, jonka hän totta kai huomasi soitostasi jo ensimmäisillä tunneilla. Juoni alkoi punoutua mielessäni."

Lavine tarkkailee reaktioitani, joita yritän tietoisesti hillitä mahdollisimman huomaamattomiksi. "Oli minun ideani kutsua sinut tänne Keatonin kanssa, ja laittaa sinut esiintymään kaikkien edessä", hän selittää, "mutta sen varmaan arvasitkin."

Hän nojautuu vaaleaan kaiteeseen ja sormeilee hiuksiaan. Koska ne ovat lähes aina poninhännällä tai muuten kiinni, en ole juuri tajunnut, kuinka valtavan pitkät ja paksut ne ovat auki ollessaan.

Tilanne, jossa puhumatta sanaakaan vahdimme toisia katseillamme, tuntuu koomisen tutulta. Kuinka kauan välimme ovat olleet tällaiset? Varmaankin jo alkaen ensimmäisistä päivistä huonetovereina. Avainsanana liennyt kateus.

"Luuletko, että kadun sitä, mitä tein?" Lavine kysyy. Vastaan kieltävästi, mikä osoittautuu oikeaksi vastaukseksi.

"En halua, että käsität väärin, Avril. Nyt, kun ehkä olen jopa oppinut tuntemaan sinut, tiedän, että olet hyvä tyyppi", hän sanoo.

En voisi sanoa samaa hänestä. Vaikka ihailenkin häntä monessa suhteessa, hyväksi tyypiksi en valitettavasti kykenisi häntä kutsumaan.

"Arvostan sinua ihmisenä, mutta...haluan että ymmärrät." Lavine huokaisee. Siirrän painoani jalalta toiselle.

Päätän puhua hänelle suoraan: "Näin et saa toisen ihmisen ymmärrystä. Luuletko, että edes harkitsen tekeväni päätöksiäni sinun parhaaksesi, jos olet kohdellut minua väliinpitäämättömästi koko syksyn?"

Lavinekin korottaa ääntään: "En voi antaa sinun viedä Augustia minulta. Teimme lupauksen, kuten tiedät. Ensi kesänä se olen minä, joka matkustaa hänen kanssaan Lontooseen, etkä sinä. Mitä varten siis harjoittelisit hänen kanssaan? Älä tuhlaa hänen aikaansa enää."

"Et voi omistaa Augustia! Hän sanoi päättävänsä itse itsestään, minkä pitäisi olla sinullekin itsestäänselvyys!" ärähdän, kun suuttumus epäreiluudesta lankeaa ylitseni. August käyttää aikaansa seurassani omasta tahdostaan, joten kyse ei ole siitä, että minä "tuhlaisin" sitä häneltä.

"En väitä niin yhtään enempää kuin sinäkään", Lavine väittää. Kun hiljenen, hän puhuu äskeistä tyynemmin: "Pyydän, Avril, hankin sinulle säestäjäksi kenet ikinä haluat, mutta älä vie häntä minulta, sillä hän on se, ketä minä, Lavine Vance, rakastan."

Lavinen tuskainen ilme kertoo, että asian ääneen sanominen vaatii häneltä paljonkin rohkeutta. En ehkä ihmettele sitä lainkaan, sillä hän on se viileä ihailtavuuden täydellistymä, jolla on vähintään messinkisen kiiltävä ulkokuori.

Hän on tyttö, joka ennemmin vaikenee kuin puhuu. Siinä suhteessa olemme paljolti samanlaisia keskenämme. Ajatukset ja tunteet, jotka ovat vähääkään pintaa syvemmällä - ne me pidämme mieluiten itsellämme.

Vaikka en tuntisikaan sääliä Lavinea kohtaan, en voi olla pohtimatta keinoja, joilla saisin rohkaistua häntä päinvastaiseen. Ainsworthissa minua tunteistani puhumiseen rohkaisivat Celica ja Lyra ja tietenkin August. Sellainen on tärkeää. Yksin patoamisessa on nimittäin aina suurin riski padon sortumiseen.

Sisältä kamarista alkaa kuulua heräilemisen ääniä. Muut tytöt ovat kai heränneet huutoomme. Ennen lähtöäni minun on kuitenkin sanottava vielä yksi lause: "Niinkuin sinä, minäkin rakastan häntä."

Lavine ei hämmästy vaan ärsyyntyy entisestään. En silti anna hänelle enempää sananvuoroa vaan jatkan saman tien itse: "Halusin vain muistuttaa sinua siitä. Tarkoitan, että se, mitä pyydät, ei siis ole kovin helposti toteutettavissa."

Niin sanottuani poistun vauhdilla, etten joudu tulemaan Irinan tai Courtneyn näkemäksi kuin vilaukselta. Lavinen vastalauseista en halua kuulla enää yhtäkään.

"Avril", kuulen Courtneyn kutsuvan. Hän on seurannut minua saadakseen puhua suunsa puhtaaksi. En ole varma, haluanko vieläkin lisää perusteluja sille, miksi on oikein tehdä väärin minua kohtaan.

Courtneytakin erehdyin luulemaan ystäväkseni, kun koko tämän selkäänpuukotuksen ajan hän toimikin teroittajana Lavinen veitselle.

"Mitä?" tiuskaisen, "Sinäkö myös arvostat minua ihmisenä, mutta et vain halua pitää minua ihmisenä?"

"Ei, vaan haluan pyytää anteeksi. Minun on varmaan turha selitellä, miksi pysyin hiljaa, mutta koko sen ajan, kun pysyin, minusta tuntui pahalta. Se puku ja eilinen kampaus saavat olla maksu velasta, jonka kerrytin vaikenemisellani", Courtney kertoo.

Hän puhuu kiivaaseen tahtiin ja sanoo sanottavansa yhteen putkeen, sillä haluaa varmasti ehtiä selittämään koko selityksensä.

Hengähdettyään hän ilmoittaa tärkeimmän: "Olet vihainen tai et, haluan, ettet lakkaa olemasta ystäväni, huonetoverini, pikkusisareni, teeseurani, juttukaverini ja läksytuutorini. Niitä kaikkia olet minulle, etkä suinkaan pelkkä Lavinen vakavastiotettava kilpailija, vaikka sitäkin."

Hänen kiihtyneisyytensä ja huolestuneisuutensa sulattaa lopulta minutkin. Olen yksinkertaisesti huojentunut siitä, ettei Courtney olekaan pettänyt luottamustani ilman omantunnontuskia.

"Otan anteeksipyyntösi vastaan ystävä-huonetoveri-sisareni", hymyilen. Courtney hyökkää suoraan kimppuuni ja rutistamme toisemme rusinoiksi asti.

Näin ollen edes yksi hyvä muisto Irinan juhlista jää mieleenpainettavaksi. Lukiolle paluuseen onkin jäljellä enää muutama viimeinen tunti. Ehkä tämän rusinamaisen tunteen turvin voin lähteä kauhukartanosta suhteellisen hyvillä mielin.

***

Kesäkuussa 2020
Sanoja 954