Playmate

62. Ensilumen päivä

Ennen kuin huomaankaan, koittaa todellakin jo se päivä, jolloin ensilumen pehmeät hahtuvat laskeutuvat peittämään paljaita puidenoksia ja kuuraista maata. Viattoman kaunis aamu ei paljasta, kuinka kirpeänsuloinen sen saattelema päivä tulee olemaan.

Kaikki alkaa tänään hiljaisuudesta. Tunneilla harva vaivautuu nyhertämään professoreiden asettamia pulmia. Vähäsanainen Lyra viettää aamutunnit puoliksi nukuksissaan syyttäen huonoa yötä, kun taas Celica on vaipunut loputtomiin haaveisiinsa lumoavaa näkyä ikkunassa tuijottaen. Ei jää epäselväksi, keheen ne haaveet liittyvät.

Viesti August<3:ltä saa minut lopulta vaipumaan ihan yhtä toivottomasti unelmoimaan, nimittäin siitä, mitähän yhteinen arki-iltamme tulee tänään sisältämään. "Olen vapaa, miksi niin?" tekstaan vastauksen. Niin vapaa kuin täysipäiväinen opiskelija voi ikinä olla.

Mahdollisimman vähin äänin kaivan esille matematiikan läksyni ja ryhdyn selvittämään, mitä geometrisia yhtälöitä voin ratkoa koordinaatiston avulla. Uudet tehtävät matematiikassa eivät ole niin vaikeita kuin edellisten kappaleiden, mikä mahdollistaa niiden hutaisemisen keskellä Bellsin turhia luentoja. Näin säästän aikaa illalle, enkö niin?

Lyra pudistaa pettyneenä päätään nähdessään, etten ole muuttanut tapojani sitten ensimmäisen jakson epäonnistuneen algebratestini. Joskus tuollainen ele pakottaisi minut harkitsemaan toimintaani uudelleen, mutta nyt se ei pysäytä lyijytäytekynääni suhisemasta vihkopaperin yli. Matematiikka on viimeinen asia, minkä annan lyhentää minun ja Augustin kahdenkeskeistä iltaa.

"Kerropa sinä, Westbrook", kuulen professori Bellsin köhisevän kesken kaiken, ja nielaisen tyhjää. Historianopettajan haukansilmien kohdalla huhut pitävät kerrankin paikkansa, sillä raatelukynnet eivät suotta ole iskeneet takapenkin tyttöseen. Ensi kerralla olen varuillani, kun huomaan, ettei jollakulla professorilla ole silmälaseja.

Panikointini jää kuitenkin heti, kun luen taululle kirjoitetun tehtävänannon. On idiootin tuuria, että käsiteltävä asia on ennestään tuttu yläasteelta. "Normandian maihinnousu! Saksalaiset tunkeutuivat Pohjois-Ranskaan", vastaan ylpeänä.

"Väärin! Länsiliittoutuneet veivät sitä kautta sodan saksalaisten maaperälle. Tee minulle 200 sanan essee aiheesta matematiikan laskemisen sijaan." Onnekseni harva oppilas edes tajuaa tapahtunutta, kun kaikki ovat niin keskittyneitä omiin mielikuvitusmaailmoihinsa. Olenko minä muka oikeasti tämän joukon pahin tapaus?

Lyran kasvoilla on siinäs näit -ilme, kun hän ojentaa omasta historianvihkostaan repäisemänsä aanelosen. Olisi minulla omaakin paperia ollut, mietin, mutta vastaanotan lahjan.

Historiantunnista poikkeamatta ruokatuntikaan ei ole kovin mielenkiintoinen. Istumme kolmestaan samassa väsyneessä hiljaisuudessa lapioiden lautasiltamme kasvispihvejä muusikokkareiden kera. Pilkon ja siloitan haarukallani niistä puolen lautasen laajuisen nurmikon.

Yleensä Lyra pitää kasvisvaihtoehdoista, mutta tämänpäiväinen maistuu hänen mukaansa pelkältä pahvilta. Celica kertoo sen johtuvan siitä, että edellispäivän tähteistä valmistettu ateria saattaa aina sisältää pieniä määriä kartonkipakkauksia ja muuta roskaa.

Roskia tai ei, kouluravintolamme on etuoikeus, joten pakotan itseni nielemään pari haarukallista lisää. Kun viimein puistatus kulkee ruoansulatuskanavaani pitkin, lasken aterimeni ja ilmoitan meneväni harjoittelemaan.

"Et voi lähteä yksinäsi taas", Celica valittaa, "Täällä on niin kuolettavan tylsää."

"Valitsitko itse kuolettavan tylsyyden, jos sinulla olisi valinnanvaraa?" kysyn.

"En valitse, vaan tulen mukaasi", Lia toteaa suorasukaisesti.

Lyrakin havahtuu puheidemme johdosta ja ihmettelee vuorostaan: "Ilman soitinta?"

Mutta tähtisilmä on jo noussut pöydästä tarjottimensa kanssa. "Tuletko vai jäätkö mieluummin tänne?" hän sanelee ystävälleen vaihtoehdot. Lyra päätyy astelemaan hänen perässään astianpalautusjonoon.

Laahustan jäljestä neuvottomana. Vain heidänlaisillaan ystävillä on valtaa hylätä järkevät suunnitelmat puolestani. Kaipa minä heidän kanssaan ollakseni voin jättää yhtenä kertana ruokatunnilla treenaamisen välistä.

Päädyn siksi hyvästelemään viuluni soitinvarastoon. En halua palelluttaa sitä turhaan pikkupakkasessa, sillä tyypillisesti Celica ja Lyra ovat ehtineet päättää, että menemme ihailemaan silmienkantamattomiin ulottuvaa valkohankea. Kieltämättä se on Englannin etelärannikolla harvinainen näky.

Kävellessämme ulkoilmaan Lyra selittää hyväntuulisesti sitä ja tätä irlantilaisesta kansanmusiikista, johon hän on hurahtanut viimeaikoina.

Minun tietämykseni on dramaattisesti klassisiin piireihin rajoittunutta. Kuuntelen silti joka sanan, sillä ystäväni innostus aiheesta on käsinkosketeltavaa. Kuinka helpottavaa on, että Raralla on jälleen jotain, mikä häntä motivoi. Tiedän itsekin nyt, kuinka tärkeää sellaisen asian olemassaolo on.

***

Vasta iltapäivällä tapahtuu jotain, mikä muuttaa tähän asti rauhallisesti edenneen lumisen päivän suunnan. "14.30 päärakennuksella", lukee Augustin viimeisimmässä viestissä, vaikkei ole hänen tapaistaan ehdottaa niin tarkkaa ajankohtaa. Joka tapauksessa olen tuntieni takia valmiiksi siellä, missä pitää, eikä kello ole vielä puolta.

Kun lojaalit kumppanini hyvästelevät luokkahuoneet tältä päivää, lähden noutamaan viuluani. Varaston ovelle on jäänyt porukkaa vertailemaan kilpailuohjelmistojaan. Puheenaihe ei yllätä minua millään tavoin.

Tien varastoon on sulkenut lyhytkasvuinen tyttö, joka hehkuttaa parhaillaan, miten hänellä puhaltajana on kontrabasistikaveriinsa nähden kokonaisen kuukauden verran enemmän aikaa valmistella esitystään. Minua ei voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa, mutta valmistaudun kuuntelemaan selostuksen alusta loppuun.

Kesken kaiken nolostunut puhaltaja huomaa minut ja nostaa hätäisesti kookkaan kangaskotelonsa hyllyltä. Ei ole pelkkä yksinkertaisuus mahtua sen kanssa ulos ovesta, mutta päättäväinen yritys osoittautuu ansiokkaaksi. Koteloon ei voisi mahtua tuuba, mutta se on liian suuri ollakseen minkään pienemmän kuin baritonin. En ole koskaan ennen nähnyt sellaisen soittajaa, joten tientukko saa olla luomassa mieleeni uutta stereotypiaa.

Vaikka pujahdan varastoon suoraan baritonistin jäljestä, takaisin ulko-oville ehtiessäni August on jo ehtinyt odottelemaan minua. Muutaman sekunnin ajan ihailen näkyä kauempaa, kunnes vihreät silmät kohtaavat omani, ja minun on pakko jatkaa askeleitani.

Ja hänen katseensa seuraakin minua koko matkan aulan toiselta puolelta lähietäisyydelle asti. Saman tien hän ottaa puheeksi viuluni: "Et ehkä tarvitse sitä tänään." Tämä tieto olisi ollut hyödyllinen muutamaa minuuttia aiemmin.

Tähän asti olemme poikkeuksetta tavanneet mennäksemme harjoittelemaan yhdessä. Mikä on niin merkityksellistä, että rikkoo rutiinin?

Rinnassani jännityksen uudenlainen polte, vähät välitän enää siitä, teinkö juuri soitinvarastolle turhan mutkan. Jokin on ilmiselvästi toisin, mistä varmistun entisestäni, kun August jättää suunnitelmansa selittämättä. Hän kätkee hymynsä, sieppaa käteni omaansa, ja ennen pitkää ohjaa yhteiset askeleemme kohti lumisia polkuja.

***

Heinäkuussa 2020
Sanoja 836