Playmate

6. Sonaatti

Mozart - Viulusonaatti No.2 K.304, e-molli

***

Ovi pamahtaa kiinni jäljessäni turhan isoon ääneen. Tällä kertaa kerään rohkeuteni astua kynnystä pidemmälle.

Ophelia Swannel tutkailee minua teräväkulmaisten silmälasiensa yli. Alistun avuttomana tuon katseen arvosteltavaksi, mutta annan omani harhailla pianon päälle järjestetyssä kynäkokoelmassa. Siinä on pelkkiä lyijykyniä, mutta kaikki ovat hyvin teroitettuja.

Aluksi luulen odottavani jotain ohjetta, mutta kun sellaista ei tule, ja tilanne alkaa tuntua aavistuksen epämukavalta, avaan vastahakoisesti viulukoteloni vetoketjun ja nostan soittimen sen pehmustetuista sisuksista. Jos olisin nyt oma viuluni, en suostuisi tulemaan ulos.

"Emme soita heti, vaihdamme ensin pari sanaa", Swannel ilmoittaa välittömästi, jolloin lasken viulun kiitollisena pöydälle. Kenties se itsekin on kiitollinen.

Swannel vetää syvään henkeä ennen kuin aloittaa keskustelun: "Olet siis Avril Westbrook. Kuinka monta vuotta olet soittanut, Avril?" Sanat ovat tiheäänlausutut, lyhyet mutta ytimekkäät.

Hänen tyylinsä on yhtä suora kuin kuvittelin, tosin vähän ystävällisempi kuin edellisenä iltana saapuessani myöhässä asuntolalle. Hän taitaa muistaa sen yhä hyvin, uskon ainakin.

Vastatakseni minun on mietittävä ja laskettava vuosia taaksepäin. "Tämä on yhdeksäs vuoteni", saan sanottua hetken päästä.

Swannel hymyilee vastaukselleni niin, etten osaa tulkita miellyttääkö se häntä vai ei. Hän kysyy lisää hankalia kysymyksiä ja tekee sen luultavasti tahallaan: "Oletko omasta mielestäsi lahjakas? Harjoitteletko tarpeeksi ahkerasti?"

Hänen hymynsä vain syvenee, kun katson häneen koko ajan suuremman hämmennyksen kanssa; eihän kukaan kysy tuollaisia kysymyksiä.

Ennen kuin ehdin kunnolla miettiä, mitä edes vastata, hän kysyy seuraavan: "Mikä on suhteesi musiikkiin, entä viulunsoittoon?" Typertyneelle ilmeelleni hän vain naurahtaa kirpeästi.

"Ei sinun tarvitse vastata. Voin kuulla kaikkeen vastauksen soittosi kautta. Musiikki on vastaus kaikkeen", hän sitten toteaa ja istuu upottavaan nojatuoliin. Mielestäni on kiva, että luokkahuone on varustettu sellaisilla.

Swannel on oikein hyvä sisustaja, nimittäin. Pörröinen matto, ikkunalaudan tekokukat ja taulut seinillä piristävät huoneen värimaailmaa. Tunnistan yhden Auguste Renoirin maalauksen, jossa onnelliset ihmiset istuvat aamiaisella. Ehkä opettajani pitää impressionismista ja soittelee Ravelin levyjä kahvitauoillaan.

En osaa vielä muodostaa kuvaa siitä, mitä mieltä olen hänestä. Kummallinen hän on, mutta ei pahalla tavalla. Yhdenlainen taiteilijapersoona, ehkä.

"Kerrohan, Avril, mitä kappaleita oli ohjelmistossasi ennen kuin siirryit Ainsworthiin", Swannel pyytää. Hän on huomannut, miten olen ehtinyt vaipua ajatuksiini. En olisi itsekään uskonut sitä ensimmäisestä soittotunnistani.

"Soitin ainakin yhtä Mozartin Sonaattia sekä Bachin Sarabande-Partitaa", vastaukseni on tällä kertaa valmiina, koska arvelin hänen jossain vaiheessa tulevan kysymään sitä, "Kolmannen tutkinnon jälkeen soitin myös paljon pikkukappaleita eri säveltäjiltä."

Swannel kuuntelee tarkkaavaisesti joka sanan. "Haluaisitko soittaa minulle jonkin mainitsemistasi teoksista?" hän kysyy, ja tunnen välittömästi kylmän väristyksen. Ennemmin tai myöhemmin tiesin tämän olevan edessä. Kyse on siitä, etten voi kieltäytyäkään.

Piano olisi kosketusetäisyydellä, mutta viritän viuluni silti korvakuulolta. Miksi pelkästään virittäminen tuntuu vaativan niin paljon rohkeutta uuden opettajan edessä?