Playmate

74. Ohi vilahtavat puut

Vaikka ihmissuhteet muuttavat muotoaan, en usko niiden voivan menettää arvoaan. Ensimmäistä ei tietenkään voi välttää, mikä voi aluksi pelottaa. Usein tapahtuu asioita, joiden tarkoituksia saattaa ensiksi olla vaikeata ymmärtää, mutta ne harvoin tapahtuvat ilman syytä. Aikanaan yksi sattaa muistuttaa itsestään tai joskus se jatkaa uinumistaan antaen mahdollisuuden uudelle kohtaamiselle.

Jos kotona viipyminen on ikinä menneisyydessä tuntunut pitkästyttävältä, tänään sieltä lähteminen oli vähintäänkin yhtä surullista kuin joulukuusen koristeiden purkaminen.

Koen suurinta koti-ikävää ehkä tähänastisessa elämässäni. Kuinka ihmeessä ennen tätä viimeisintä lomaani olin kestänyt kokonaiset puoli vuotta täysin Soleilitonta elämää? En ole koskaan tahtonut tehdä lumitöitä näin tosissani.

"Tämän sanominen ei olisi ollut näin vaikeaa eikä vienyt näin kauan, jos et olisi minulle niin tärkeä kuin olet:

Anteeksi, River.

Tiedäthän, ettei mikään viime kesällä johtunut sinusta vaan minun pelkuruudestani. Olisiko muka vähemmin äänin karkaaminen tehnyt karkaamisestani vähemmän huomattavan? En ymmärrä vieläkään, mitä päässäni liikkui; minun on täytynyt olla melko tolaltani. Aluksi soittaminenkaan ei sujunut. Näin uhkia joka puolella ympärilläni."

Soleil ei itkenyt, en sen kummemmin minäkään, mutta pikkusisko roikkui hihassani koko sen ajan, kun yritin sulloa tavaroitani laukkuun. Ne menivät sinne paljon huonommin kuin ennen niiden purkamista sieltä.

Soleil nyt tietenkin yritti hidastaa lähtöäni muillakin tavoilla, kuten kenkieni piilottamisella ja hukkaamalla muka omia tavaroitaan. Vaikka ne olivat melko harmittomia temppuja, myönnän, että oli älyttömän vaikeaa lopulta saada hänet äidin autoon. Se taas oli välttämätöntä, jos halusin saada kyydin junalle.

"Tämä on ollut opettavaista aikaa minullekin. Voit olla huoletta tämän asian suhteen, minäkään en aio murehtia sitä enää.

Sen, mikä on anteeksi pyydetty ja annettu, voi suosiolla jättää taakseen niin, että edessä vapautuu tilaa uusille asioille. Mennyt on mennyttä nyt, vaikka sen taakse jättämiseen sisältyisi haikeutta yhtä lailla kuin huojennusta. Muistan yhteistä menneisyyttämme hymyillen, ja olen onnellinen, että sain tuntea sinut, Avril."

Äiti näki, kuinka menin junaan Augustin kanssa. Se tuntui hassulta; niin kuin jotain tärkeää olisi jäänyt kertomatta. Äiti tuskin jäi miettimään sitä, koska käyttäydyimmehän kuten tavalliset kaverit. Minä kuitenkin jäin. Olisin halunnut hänellä olevan edes pieni aavistus siitä, mitä on meneillään.

Sitten jätin hyvästit kotikaupungilleni, jota katsoin ikkunasta viimeiseen asti. Ensin meni asemarakennus ja sen myötä viimeiset kerrostalot sekä niitä reunustavat paljaat lehtipuut. Ensi kerralla, kun ne ovat täynnä lehtiä, River saattaa olla saanut kirjeen Ainsworthista ja Soleil oppinut käsittelemään viulun jousta.

"Mitä mietit?" poika vieressäni utelee.

Havahtuessani ajatuksistani olen niin toisissa maailmoissa, etten osaa vastata. Siirrän vain katseeni ikkunasta, jossa maisemat vaihtuvat yhtä nopeasti kuin uudet ajatukset tulevat. Niin tehdessäni onnistun kuin onnistunkin palaamaan nykyhetkeen.

"Minua?" kuuluu kysymyksen jatke. Naurahdan. Sitten päätän nyökätä.

Uudesta vuodesta on jo viikko, eikä euforiani ole tasoittunut sen vertaa, että voisin katsoa Augustia silmiin ilman, että sisukseni tekevät voltin. Huoleton hyvä mieli ei anna tilaa millekään muulle kuin yhteisistä harjottelusessioista, hyppytunneista ja iltateehetkistä haaveilulle.