Playmate

47. Tähtimeri

Glinka/Balakirev: L'Alouette
Soittajana minä itse!!!

Kyseessä Kiuru eli Leivonen, Balakirevin transkriptio Glinkan laulusta "Jäähyväiset Pietarille" pianolle.

Oulun konservatorion kanavalla on enemmänkin soittoani. Käykää kuuntelemassa koko soittolista ;)

***

Seinä tulee uhkaavasti minua päin, kun hoipun kohti ensimmäistä kiinteää asiaa, johon tukea ruumiini. Hengitykseni on niin raskas, että kuulen sen pääni sisässä oksettavalla tavalla. Scifiä.

Päässäni surisee äskeinen meteli kuin välimatkan ottaminen olisi vain kasvattanut vaikutusvaltaa, joka sillä on minuun. August nojaa kaiteeseen ja katsoo kohteliaasti poispäin. Ymmärrän häntä loistavasti. Tekisin ilman muuta samoin, jos minulla vain olisi resursseja.

Pysyn juuri ja juuri jaloillani, joten oman mukavuuteni takia annan periksi vain vaipuakseni lattiatasoon.

En voi ymmärtää, miksi yhtäkkiä kaikki tietävät eilisestä. En kuitenkaan aio kysyä sitä nyt. Yritän unohtaa inhottavan oloni, edes hetkeksi, hänen takiaan. Meidän molempien takia, jos se on mitenkään mahdollista.

En halua eilisen määrittävän sitä, kuinka me jatkossa kohtaamme toisemme. Sen sijaan haluaisin meidän olevan taas ystäviä kuten ennen. Haluaisin hänen katsovan minua ilman, että kääntää katsettaan pois. Vielä joskus, mutta ei nyt.

"Sinä osaat hiljaaolemisen taidon paremmin kuin kukaan", August hymähtää. Se voisi tarkoittaa jotain konkreettista, mutta en osaa tulkita, onko hän vaivaantunut vai huojentunut siitä, etten sano mitään. Ihan sama joka tapauksessa, koska aikomuksissani ei ole tehdä asiaan muutosta.

"Avril", August lausuu nimeni äänessään avointa surua. Vasta, kun hän puristaa kättäni, tajuan ettei hän ole päästänyt siitä irti. "En olisi halunnut tuottaa sinulle pettymystä", hän sanoo.

"Ole hiljaa", vastaan, "älä ole pahoillasi mistään." Saan sen kuulostamaan pahalta, mutta minulla ei ole voimia ajatella, miten sanoisin sen paremmin. Ei ole varaa suojella kenenkään tunteita.

August pyyhkäisee toista silmäkulmaani vapaalla kädellään.

Itkenkö minä?

Sanoisin hänelle, että olen kunnossa, jos vain uskoisin hänen ottavan sen tosissaan. August ei anna minun paeta tätä, heltiämätön ote kädestäni varmistaa sen.

Ja kun katson häntä, en enää voi estää silmiäni täyttymästä kyynelistä: kuumottavista, kiusallisista.

Hän siirtää valuvat hiussuortuvani pois kasvojeni edestä. En ymmärrä, en ymmärrä, en ymmärrä.

"Olet silti kaunis."

Pyyhkäisen märkää ihoani kämmenselällä. Silti? Vaikka itken? Vaikka en puhu kauniisti? Vaikka hän ei vastaisi tunteisiini? En ymmärrä, mitä hän haluaa tarkoittaa.

Tästä ei ole mitään apua. Itken lisää, menetän täysin hallinnan siitä ja pudistan päätäni hänen järjettömyyksilleen. August huokaisee huvittuneena, sillä hiukseni menevät uudestaan sekaisin. Hän ei ole tarkoittanut hymyään loukkaavaksi, mutta se vihlaisee sitäkin enemmän. En halua nähdä sitä enää, typerys.

"Tule", hän pyytää puoliääneen, "tähän emme voi jäädä."

Toisten äänet kuuluvat yhä oven takana muistuttamassa ilosta, johon en osannut tarttua. Naapurihuoneistossa joku on laittanut Beethovenin Pianosonaatteja soimaan kaiuttimesta.

Horjahtelen askeleissani, koska epäröin. Mutta hän on oikeassa, en halua jäädä tänne. En halua jäädä katselemaan ja kuuntelemaan, miten toiset osaavat pitää hauskaa. August ei vaivaudu varmistamaan, että ehdin hänen peräänsä. Laskeutuessamme alas portaita hän ei hidastele, ei edes vilkaise minun suuntaani. Hän vain luottaa.

Saavutan hänet vasta ulkona, missä illan hämäryys tekee tuloaan.

Enää viimeiset ja kaikkein hennoimmat auringonsäteet tavoittavat syksyn ruskettamat puiden latvat. Yhtä lailla kuin kesä häipynyt, on valo taivaanrannassa hiipunut saaden ainoastaan lähimmät pilvet punertamaan.

Augustin hiukset sen sijaan välkehtivät tulenvärisinä polunvarren lamppujen hohteessa. Erikokoiset kivet pistelevät maassa lepäävien lehtien seasta kuin kurkistellakseen ohikulkijoitaan. Olisin toivonut, ettemme vielä tänään päätyisi kahden.

Kävelen vastahakoisesti hänen rinnalleen. Jos lamppuja ei olisi, emme näkisi toisiamme pidemmälle. Tiedostan sen turhankin hyvin, ja piilossa kipeäntodellinen hahmo eilisen unelmasta sykkii yhä hiljaa.

Vaikka huuleni maistuvat jo suolaisilta, kyyneleeni eivät lakkaa. Tämä oli toinen kerta, kun August näki minun itkevän. Ehkä se johtuu siitä, kuinka annan tunteideni edelleen patoutua. En opi virheistäni. Hän kai laukaisee minussa jotain, mikä saa kuormani purkautumaan.

"Huomaatko, kuinka tähdet tulevat esiin?" Augustin kysymys kantaa hiljaisuuden halki läpäisten sen kuin mitään ei olisi tapahtunut välillämme ennen tätä.

Minäkin tähyilen tummenevalle taivaalle. Vaikka en sano sitä ääneen, panen merkille, kuinka kirkkaita ne ovat.

Onnellisissa kirjoissa onnelliset ihmiset karkaavat kahdestaan kuun valaisemille niityille ja etsivät tähtikuvioita yötaivaalta ja toistensa silmistä. He pujottavat sormensa toistensa sormien lomaan ja kuiskaavat maailman kauneimmat sanat toistensa korvaan.

En halua katsella tähtiä Augustin kanssa. Se tekee ikävästäni sietämätöntä.

"Minä ja Keaton puhuimme asiat läpi."

Ikävästäni päästä hänen lähelleen.

Hän pysähtyy, joten teen samoin. "Niin minä ymmärsin hänenkin puheistaan", vastaan, "siis, että hän tietää minun tunteistani."

August vain nyökkää katsettaan tähdistä kääntämättä. "Niin, ja minun", olen kuulevinani hänen huuliltaan. Hän ei liikahdakaan lähteäkseen, seisoo vain ääneti. Onkohan hänen mielensä yhtä painava ajatuksista kuin omani?

"Ne ovat kuin sinä, Aves", hän miettii tarkoittaen tähtiä.

En ikinä voi unohtaa meitä, jos hän jatkaa näin.

Katseensa yhä suuntautuneena kauas taivaalle, August kuvailee taivaankappaleita: "Ne ovat pieniä valonpilkahduksia; itse eksyksissä pimeän keskellä, mutta silti valaisemassa muiden teitä." Onko hänen pakko hymyillä noin?

Ennen kuin jatkaa hän kääntyy kuivatakseen viimeiset pisarat poskiltani. "Keskelle synkkiä, lamaantuneita ajatuksiani", hän ottaa toisen käteni, "olet tuonut minulle kokoisesi unelman."

Kuvittelen näkeväni Augustin vihreissä silmissä heijastuksen yötaivaasta ja otavasta.

"Anteeksi, että jouduit odottelemaan vastausta, mutta minäkin pidän sinusta." Taivaanranta on unessa, tähtimeri yllämme tyyni; vain me kaksi ja tunteet välillämme muodostavat tämän hetken.

Koko illan me olemme toistemme kanssa. Kerron Augustille kodista ja viime kesästä. Me puhumme Keatonista, me puhumme Leroysta ja Celicasta. Ja kun emme puhu, hän ainoastaan pitää minut lähellään, minä silitän hänen hiuksiaan.

Hän soittaa minulle kaunista laulua, joka on surullinen, mutta kaunis. Se tuntuu yhtä lohdulliselta kuin kosketus hartioillani.

Augustin saatettua minut asuntolalle, en tarvitse edes iltateetä. Väsymys, ikkunasta pilkistävä tähtimeri ja muisto Augustin lämmöstä riittävät, ja olen unessa.

***

Maaliskuussa 2020
Sanoja 873