Playmate

50. Elokuu

Laitoin tähän nyt yhden tässä luvuissa mainituista kappaleista eli upean Debussyn Syrinxin! Se on yksi tunnetuimmista huilukappaleista, ja taiteilija on myös yksi tunnetuimmista huilisteista: henkilökohtainen suosikkini Emmanuel Pahud.

Tämä hieman erilainen luku käsittelee nyt viime luvussa pikaisesti mainittuja elokuun musiikkijuhlia, joilla August ja Avril kuulivat toistensa soittoa niin, etteivät vielä tunteneet toisiaan. Toivottavasti tykkäätte!

***

Glyndebourne. Oopperatalolle kerääntyi satoja nuoria muusikoita joka puolelta Englantia. Tunnelma oli jännittynyt, monet olivat todella innoissaan. Oli jo lämpöinen elokuu, ja muutaman nuoren muusikon arkea olivat ilahduttaneet viime viikolla Ainsworthin myönteiset hakutulokset.

Mukaanlukien Avril Westbrookin, jota oli myös pyydetty musiikijuhlille esiintyjäksi. Häntä jännitti tavata omanikäisiään soittajia, jotka tulivat kauempaa, myös suurista kaupungeista. Siispä hän oli harjoitellut kaikkien kykyjensä mukaan tuota päivää varten.

Tuo tummatukkainen tyttö astui loputtomalta tuntuneen odotuksen jälkeen parkkipaikan asfaltille ja kumartui nostamaan viulukoteloaan auton takapenkiltä. Koko pitkän ajomatkan ajan oli hän malttamattomana tuijotellut ulos kuran sumentamista ikkunoista. Kun esiintyminen oli jännittänyt, oli paikallaoleminen ollut tuskaa.

Isä kiirehti tytön perään kaljulta päälaelta hikeä pyyhkien, samalla valittaen jotain elokuun trooppisuudesta ja auton ilmastoinnin alkeellisuudesta. Hänen käsivarressaan roikkui Soleil, vaalea ja kirkassilmäinen tyttölapsi, joka lauleskeli Tuiki tuiki tähtöstä tylsyyteensä. Toisella puolella murjotti pari vuotta vanhempi Alan, joka ei ollut innostunut tuhlaamaan kallista lomapäiväänsä musiikkijuhlilla.

Avrilia veljen murjotus ei haitannut lainkaan, eikä kummemmin siskon rallatus, kunhan pieni vain osaisi olla hiljaa esiintymisten aikana. Tärkeintä oli, että äiti sai välillä vapaapäivän lastenhoidosta.

Aulaan sekä lavan ympärille oli kerääntynyt jo valtava määrä väkeä. Avril ei tuntenut ketään, mutta ehkä niin oli hyvä. Kukaan ei varmaan tulisi jälkeenpäin muistamaan hänen esitystään, se olisi ainoastaan hyvä kokemus hänelle itselleen.

Vain toivonsa mukaan. Jos soitto ei menisikään niin kuin harjoitellessa... Sitä hän ei halunnut ajatella.

Musiikkijuhlilla oli erilaista kuin tavallisissa konserteissa. Väki oli tänään pukeutunut kesämekkoihin, ja ammattilaisten sijaan juhlaviikon ensimmäisenä päivänä lavalla nähtiin opiskelijoita ja musiikin harrastajia, joita oli valittu useasta Englannin eri oppilaitoksesta.

Avril oli sitonut tummat hiuksensa sotkuiselle nutturalle ja pukenut yllensä pitkän mustan hameen. Hän ei ollut arvannut näkevänsä räikeän keltaisia shortsipukuja tai merensinisiä lyhythihaisia esiintyjien yllä.

Kunnollista ohjelmaakaan ei oltu laitettu esille, joten jokaisen muusikon oli juonnettava aina itse, mitä tahtoi esittää. Juuri, kun Avril ehti ihmetellä, miten hän tietäisi, milloin mennä soittamaan, hänen opettajansa (tai oikeastaan entinen opettajansa), Arthur Owen, saapui paikalle.

"Päivää, te olettekin saapuneet ajoissa", hän totesi herra Westbrookille tyttären sijaan ja ravisti tämän kättä. Kaljupäinen mies vastasi hymyillen tervehdykseen.

"Hei, milloin minun olisi tarkoitus soittaa?" kysyi Avril hieman loukkaantuneena jäätyään huomiotta.

"Sinun vuorosi on noin kello 13.20", kertoi opettaja, "silloin menet odottelemaan lavan läheisyyteen, että edellinen esiintyjä on valmis."

Avril nyökkäsi ymmärrettyään esiintymisten käytännön. Ajatus suuren lavan vierellä jännittämisestä ja sen lattialle epävarmoin askelin nousemisesta tuntui vielä kummallisen etäiseltä, mutta tyttö tiesi, että ennen pitkää se olisi täyttä totta.

Hän ei eläessään ollut esiintynyt näin suuren konserttitalon lavalla näin suurelle yleisölle. Tuskinpa oli moni Owenin oppilaista yleensäkään.

Kun kello löi kaksitoista, salissa oli tullut hiljaista, ja ensimmäinen soittaja oli astunut kaikkien eteen. Hänellä oli mukanaan flyygelitorvi, ja sen kullanhohtoinen kello kimalteli parrasvaloissa.

Fanfaari käynnisti musiikkijuhlat. Pehmeäsointinen, sävyisä ääni kajahteli kaikkien pysähtyessä kuuntelemaan sitä haltioituneena.

Vasta, kun soitto lakkasi, Avril tunsi voivansa jälleen hengittää. Pian kuitenkin näyttämöllä oli jo uusi esiintyjä, ei yhtään edellistä huonompi. Paganinin Kapriiseja ei usein kuullut nuorten keskuudessa esitettävän. Oliko sellainen edes mahdollista?

Kolmas soittaja oli punatukkainen poika, joka soitti pianolla Chopinin Vallankumousetydin. Se oli myös jotain uskomatonta. Avrilin katse oli jäätynyt ja pysähtynyt pianistiin, vaikka tämän kädet liikkuivat koskettimistolla valoakin nopeammin, räiskivät säveliä ilmoille. Avril ei ollut tiennyt, että soitto olisi voinut olla yhtä aikaa niin raivokasta ja kauniin musikaalista.

Kun neljäs pisti vielä paremmaksi, - eräs huilisti soitti Debussyn Syrinxin - Avril alkoi epäillä, oliko hän todella oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Miten hän muka voisi tällaisten esitysten jälkeen soittaa oman kappaleensa? Heidän rinnallaan hän oli säälittävä aloittelija!

Hermostuneena Avril vilkuili vähän väliä kelloa, ja kun se lopulta näytti vartin yli yksi, otti hän viulunsa ja nousi lähteäkseen lavaa kohti. Soleilin viattomansuloinen onnentoivotus sentään vähän kevensi tytön mieltä.

Hänen sisällään myrskysi rajuilman lailla, mutta hän keskittyi kuvittelemaan omaa kappalettaan ja sen hempeänlempeää kesätunnelmaa. Sen loihtiminen tällä hetkellä tuntui ylivoimaiselta tehtävältä varsinkin, kun edellinen esiintyjä taiteili yhä lavalla jonkin räväkän Prokofievin kappaleen parissa.

Avrilia kuumotti. Hän nousi portaat ylös lavalle säestäjänsä kanssa raikuvien aplodien halkoessa ilmaa. Niitä taputuksia ei oltu osoitettu hänelle, vaan edelliselle soittajalle. Ei sen olisi pitänyt häiritä häntä, sillä se oli selvääkin selvempää.

"Olen Avril Westbrook", esittäytyi viulisti, ja onnistui juuri ja juuri pitämään äänensä vakaana, "ja soitan Antonin Dvorakin ensimmäisen kappaleen opuksesta 75."

Koko sali keikkui hänen silmissään, kun hän nosti soittimensa olalle. Hän sulki silmänsä, ja yritti kaikin voimin sulkea tuijottavat ihmiset mielensä ulkopuolelle.

Kuvittele keväiset niityt. Kuvittele lämmin tuuli henkäilemässä heinien lävitse. Kuvittele perhoset lepattamassa ilmassa, mutta myös vatsan pohjalla, sanoi Avril itselleen ajatuksissaan. Tämä kappale kertoi suloisesta rakkaudesta. Nyt ei myrskyistä saanut olla tietoakaan, ei varsinkaan toisten kadehtimsesta.

Ja niin hän soitti.

***

Ehkä minä onnistuinkin? Niin hyvin kuin minä siinä tilanteessa pystyin, kaikilla voimillani ja keskittymiselläni, sekä kaikella taidolla, mitä minulta silloin löytyi.

En minä sen päivän jälkeen masentunut, en tosiaankaan. Mutta jäljet se minuun jätti. Hyvin pitkään ajattelin, etten kelpaa toisten rinnalle pyrkimään muusikoksi. Että muut Ainsworthissa olisivat toisesta maailmasta kuin minä.

Ja valehtelematta vielä nytkin olen sitä mieltä, että monet Ainsworthissa ovat itseäni paljon edistyneempiä. Mutta se ei ole asia, jolla on merkitystä.

Haluan harjoitella, kehittyä. Siksi olen tässä lukiossa. Saatan olla teknisesti heikommilla, mutta minä en soita siksi, että haluaisin kilpailla taidoillani. Minä soitan, koska rakastan soittamista, ja koska minä haluan elää maailmaa musiikin kautta.

"Se on harvinainen lahja", väitti August. Se, että teen pienestä suurta? Saan kappaleet elämään niin kuin olen aina huomannut Augustin tekevän. En olisi ikinä uskonut, että hän ajattelee samalla tavalla minun soitostani kuin minä hänen.

Miten vain, mutta hänen sanansa antoivat minulle sellaisen näkökulman, jota en olisi ikinä voinut omin avuin löytää. Tästä lähtien en aio paeta soittamista.

Niin ajattelen katsellessani onnellisena muistoni punatukkaista pianistia vierelläni, kun kävelemme Ainsworthin kivikkoista rantaa pitkin. August. Kuinka ikinä voisin kiittää häntä tarpeeksi?

***

Huhtikuussa 2020
Sanoja 982