Playmate

65. Aamuinen mielenosoitus

Aavistan kaiken heti, kun vain kohtaan Celican. Hän on tullut koululle aikaisemmin kuin lähes myöhässä, mikä ei ole hänen tapaistaan. Joka harppauksella, jonka häntä kohti otan, kuulen Debussyn Clair de Lunen vähän selkeämpänä. Kohottaessaan katseensa minuun Celica keskeyttää hyräilynsä toivottaakseen intoapursuavat huomenet.

"Arvaa mitääääää!" hän saa sanottua hihityksen ja kiljahtelun lomasta.

"Olit eilen ensitreffeillä Leroyn kanssa?" kysyn tyynenvarmasti.

"Pelkään, että huhuja on lähtenyt liikkeelle", Celica kuiskaa, mutta pudistan päätäni.

"Oma epäilyni oli pelkkä arvaus."

"Ja olet oikeassa", Celica huokaisee ihastuksissaan, "Menimme päiviemme päätteeksi ulos katsomaan uutta lunta, mutta jutellessamme ja kävellessämme päädyimme puolivahingossa pois koulun alueelta."

"Mitä muita laittomuuksia te teitte?" naurahdan hyvilläni. On niin ihanaa kuulla ystävänsä unelmien toteutuvan.

"Kuvittele, että hän piirsi hankeen meidän nimemme! Sitten hän suuteli minua otsalle - tai siis pipolle - ja sanoi....sanoi..."

Celican posket ovat punaiset ja silmät räpyttelevät kuin kolibrin siivet, kun hän lopettaa tarinansa kesken.

"Tähtisilmä, silmäsi ovat kuin tähdet" vai sittenkin "Olen iskenyt silmäni tähtisilmiisi, Tähtisilmä"?

"Olen onnellinen puolestasi", sanon ja halaan Celicaa. Hän ei vielä kykene vastaamaan mitään, mutta nyökyttää senkin edestä.

En halua pilata tunnelmaa valittamalla ja suremalla omaa eilistäni. Kunhan Celica ei kysy vastakysymystä minun illanvietostani, kaiken typerän Augustiin ja eiliseen liittyvän voi unohtaa toistaiseksi. Ei tee mieli murehtia jotain, joka on lähtöisin toisen kurjan ihmisolennon ajattelemattomuudesta.

"Huomenta", toivottaa Lyra liittyessään keskuuteemme, "Nytkö soi uusi ääni kellossa?"

"Nähtävästi", naurahdan, "mutta oli jo aikakin siihen nähden, kuinka kauan me olemme saanet seurata näiden kahden söpöilyä."

"Puhun sinusta Avril", Lyra tokaisee.

"Häh?" äännähdän hölmistyneenä. Lyra kohauttaa olkiaan.

"Minä itse olin yllättynyt nähdessäni nimesi listassa ilmoitustaulun ohi kävellessäni", hän selittää, "Et aiemmin puhunut kilpailusta siihen malliin, että olisin lainkaan olettanut sinun osallistuvan."

"Näit nimeni osallistujien listassa?" toistan kauhuissani.

"On sen varmasti nähnyt moni muukin", Lyra toteaa, "Sanonpahan vain, että minusta on hienoa, että olet ylittänyt itsesi."

Hienoa kerrassaan!

"Sanokaa professorille, etten tule tunnille, koska olen ylimääräisellä kamarimusiikkitunnilla!" kailotan jälkeeni, vaikken ole varma, kuulevatko ystäväni minua enää sadan metrin päähän. Juoksuaskeleitani eivät hidasta hämmästelevät vastaantulijat eivätkä neniään nyrpistelevät professorit.

Tästä August saa kuulla kunniansa ja heti! Missä ovat kaikki hienotunteisuus ja empatia? Eilen hän tiesi vielä täysin kiitettävästi, ettei ole oikein kirjoittaa ystävänsä nimeä osallistujalistaan. Niin ei kannata tehdä varsinkaan, jos kyseinen henkilö ei koskaan ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta esiintymisen eikä kilpailemisen suhteen.

Minua ei liikuta, jos huurteisen nurmikon kohtaloksi koituu tulla tallotuksi, enkä sääli ovea, joka päätyy paukutetuksi, potkituksi ja rynkytetyksi kokonaisten kahden minuutin ajan ennen sen auki vetäisemistä.

"August ei ole kotona. Turhaan osoitat mieltäsi."

Siniset silmät ja nuttura. Mitä ihmettä tämä on?

Unta? Ei. Satua? Ei.
Totta? En ole varma.

Juuri nyt, kun vähiten sitä olen osannut odottaa,

Keaton on tullut takaisin.

***

Lokakuussa 2020
Sanoja 433