Playmate

1. Poika junassa

Auringonsäteet eivät ole ehtineet läpäistä lähtösiivotun huoneeni puhtaanhohtoista ikkunalasia, kun herään. Noustessani ylös tuttujen ja turvallisten tyynyjen keskeltä en voi estää haukotusta karkaamasta. Olisin sittenkin halunnut pitää unesta tiukemmin kiinni, on ensimmäinen ajatukseni.

Herääminen tuntuu työläältä. Hetken ajan tuijotankin tyhjyyteen tai oikeastaan läpi huoneeni, joka on jäänyt pieneksi jo kauan sitten samaan tapaan kuin kaikki vanhat lapsuusajan vaatteeni ja kenkäni. Sillä erotuksella, että niiden kanssa minun ei ole tarvinnut jatkaa elämistäni.

Jos vielä tarkempia ollaan, tuijotan huoneeni sitä kohtaa, jossa ruskeatapettista seinää vasten nojaa viulisti Earlene Wangin kuvan koristama vaatekaappi. Kahvasta riippuu hengari, jolla uusi koulupukuni odottaa kärsimättömänä ensimmäistä käyttökertaansa.

Tänään kuuluisi olla elämäni paras päivä: minun on tarkoitus aloittaa uusi lukuvuoteni Ainsworthin musiikkilukiossa - koulussa, josta olen koko yläasteen ajan unelmoinut.

Sitä, jos mitä, voisi kutsua uudeksi aluksi elämälle. Lisäksi muutan pois kotoa asuntolaan täynnä omanikäisiäni nuoria, jotka ovat päättäneet suorittaa lukion ohella mahdollisimman suuren määrän musiikkiopintoja. Se on jo jotain, jos mikä.

Lukiolainen. Kuvajaiseni ei tunnu kasvaneen vuosia juuri lainkaan, ja nyt minun pitäisi omaksua tuo ajatus osaksi minäkuvaani.

Unelias pisamanaama vastaa ruskeilla silmillään epäluuloiseen katseeseeni niin kuin ei olisi varma mistään itsekään. Samanväriset hiukset ovat auringon vaalentamat. Sidon tottumuksesta ne peilin edessä nutturalle, vaikka tämä päivä on kauempana tavallisesta kuin mikään edeltävä.

Jos asiat eivät olisi niin kuin ne ovat nyt, olisin jaksanut hyppiä riemusta tähän päivään saakka.

Toki minusta tuntuisi hullulta olla lähtemättä Ainsworthin lukioon - olenhan aina halunnut sinne.

Aloitin viulunsoiton musiikkiopistossa jo yhdeksän vuotta tästä hetkestä taaksepäin. Vielä vähän aikaa sitten minulle oli päivänselvää yrittää uraa rakastamani viulunsoiton parissa. Ajan kuluessa todellisuus alkoi kuitenkin hahmottua edessäni.

Pienen paikkakunnan pienessä musiikkiopistossa ei juurikaan kohdannut samanikäisiä oppilaita, jotka olisivat tosissaan pyrkineet huipulle. Suurten kaupunkien tasokkaan koulutuksen saaneet nuoret olisivat tietenkin eri luokkaa.

"Huomenta Alan", huikkaan pikkuveljelleni rientäessäni aamupalapöytään, "Ja Soleil." Pörrötän siskoni kiharaa tukkaa, ja pieni kikattaa vallattomana. Enää huomisaamuna en ole täällä pörröttämässä niin. Sanomalehden ääressä hymyilevän isän ilmeeseen sekoittuu haikeutta.

Yläasteella elämäni oli pelkkää vuoristorataa. Minulla oli nousu- ja laskukausia, mutta niitä aikoja yhdistivät jatkuvat pohdinnat ammatinvalinnoista.

Soleil pyörii koko ajan ympärilläni suosikkipehmokrokotiilinsa kanssa, kun pakkaan viimeiset tavarani. Puen ylleni vihdoin Ainsworthin koulupuvun, joka on odottanut hengarillaan jo monta viikkoa.

Tiedän, etten voisi elää ilman musiikkia ja että viulistin ura olisi unelmieni täyttymys, mutta tiedän myös, etteivät taitoni välttämättä riitä menestymiseen.

"Kyllä sinä tulet pitämään siitä koulusta", äiti lupaa. Niin, hän on oikeassa. Tulen ehkä pitämään siitä mutta en pärjäämään siellä.

Olen iloinen, että äitini saattaa minut juna-asemalle, vaikka hän on alusta alkaen vastustanut musiikkilukioon lähtemistäni. Toisin kuin isän mielestä, hänen mielestään viulistiksi yrittäminen ei ole kannattava idea. Koulutus maksaa muka isomman rahasumman kuin tulen ikinä itse ansaitsemaan.

Rutistan vielä kerran pientä siskoani, joka on haudannut kasvonsa äidin paitaan ja nyyhkyttää tämän sylissä. On suloista, kuinka hän on ollut koko ajan enemmän innoissaan kuin minä, mutta viimein lähtöhetkellä purskahtaa itkuun.

Tulen todellakin kaipaamaan häntä, ja tietysti myös Alania, vaikkei poikaa voisi omien sanojensa mukaan poismuuttamiseni vähempää kiinnostaa. Hän sattuu olemaan siinä iässä.

"Palaan sitten lomaksi takaisin", sanon ja halaan myös äitiä. Hyvästit sanottuani kapuan junaan. Yllätyn sitä, kuinka helppoa on kääntää katseensa pois viimeisen kerran. Nostan matkatavarani hyllylle, mutta otan viulukotelon ja laukkuni jalkatilaan. Kyllä ikävä vielä saavuttaa. Se vain antaa etumatkaa, ettei muutos tuntuisi liian suurelta.

Kotikaupunkini on eteenpäin kiitävälle junalle vain välipysähdyspaikka. Se lähtee käyntiin ennen kuin edes huomaan. Tutut maisemat vaihtuvat nopeaa, kunnes seutu muuttuu täysin tuntemattomaksi. En täysin sisäistä sitä, mutta tämä on todella uuden alku ja vanhan loppu. Kaivan Mozartin elämänkerran esille virittäytyäkseni tunnelmaan ja saadakseni muuta ajateltavaa kuin takana istuvien matkustajien keskustelun.

Jonkin ajan kuluttua lukemiseni saa kuitenkin keskeytyksen. "Anteeksi, mutta voisitko siirtää laukkuasi? Lipussani on merkittynä tämä käytävänpuoleinen paikka." Nostan katseeni kirjasta nähdäkseni hymyhuulisen pojan, jolla on silmiinpistävän punainen tukka. Hän on kai noussut junaan äskeiseltä asemalta.

Siirrän melkein liiankin äkkiä sekä laukkuni että viuluni pois penkiltä. Yritän vaikuttaa kohteliaalta ja hymyillä pojalle, vaikka minusta se on kiusallista, kuinka levällään tavarani ovat.

"Oletko viulisti?" Hän kysyy silmäillen uteliaasti sekä pitelemäni kirjan kantta että jaloissani makaavaa viulukoteloa.

"Ainakin pyrin sellaiseksi", vastaan. Puolikas minusta haluaa pitää vastaukset yksinkertaisina, puoliksi haluan olla hauska.

"Hienoa! Ethän satu olemaan menossa Ainsworthin musiikkilukioon?" hän utelee.

"Olen", vastaan hämmästyneenä hieman liian hyvästä sattumasta, "Oletko sinäkin menossa sinne?"

Poika nyökkää heijastaen olemuksessaan täysin yhtenäistä innostusta kanssani. "Olen August Bridgestone, tuleva pianisti." Jään ihailemaan hänen äänestään huokuvaa itsevarmuutta.

"Nimeni on Avril Westbrook", esittäydyn Augustin aurinkoisen hymyn rohkaisemana.

"Oletan että tämä on ensimmäinen vuotesi Ainsworthissa, koska et näytä tutulta", August katsoo minua kysyvästi. Sisäoppilaitoksessahan kaikki tuntevat kaikki, niinkö se on?

Kun juuri ja juuri ehdin muotoilla vastaukseni, hän selittää jo parasta vauhtia omasta itsestään. Hän on innoissaan soittotuntien jatkumisesta, tunkkaisissa harjoitusluokissa raatamisesta ja idyllisistä illoista asuntolalla. Ainsworth on muusikoiden toinen koti, hän sanoo. Hänellä on kiva joukko ystäviä, joiden näkemistä hän odottaa. Ilmeisesti tuleva vuosi on hänen viimeisensä, minkä sisäistäessäni tunnen pettymyksen häivähtävän. Ehkä ehdin jo salaa toivoa hänen olevan samanikäinen kanssani.

"Niin pieni ikäero ei estä meitä olemasta ystäviä", August huomauttaa kuin lukien ajatukseni. Toivon, etteivät ne olleet liian selvästi nähtävissä kasvoiltani.

Löytääkseni hänet myöhemmin painan mieleeni räikeänpunaiset hiukset, itsevarman hymyn ja katseen, joka on hieman liian avara. Hän on erilainen kuin kukaan ystävistäni kotikaupungissa, kuin toisesta maailmasta. Hän on uudella tavalla...kiinnostava.

***

Joulukuussa 2018
Sanoja 852