Playmate

69. Jouluaattona

Joulukuusi säteilee. Sidon Soleilin vaaleat kiharat palmikoille ja pujottelen suortuvien väliin punaisen samettinauhan. Kuvittelenko, vai onko hänen tukkansa tummentunut aavistuksen verran?

Alan tulee sisään kantaen uusia luistimiaan ja nappaa piparin suuhunsa keittiön ohi mennessään. Veljen on täytynyt hurahtaa syksyn aikana pituutta, kun hän yltää kaapin toiseksi ylimmälle hyllylle asti.

"Haluan myös!" kiljahtaa Soleil ja nousee äkisti ylös. Ehdin juuri ja juuri pelastaa letin purkautumasta.

"Odottaisimmeko ruokaa?" ehdotan tai enemmänkin vaadin aavistaen seuraavan kiukkupuuskan, mutta Soleil pysyykin kiltisti aloillaan. Tontut kurkkivat, hän luultavasti ajattelee juuri nyt.

Niinpä pikkusisko päättää kaikilla taidoillaan auttaa yhteisen ruokahetken valmistelemisessa. Sen huomaan lautasia pöytään kantaessani, kun lasinsiruja helisee lattialle.

Joudun tekemään valinnan sen välillä, siivoanko ensin sirpaleet vai nostanko lapsen syliini lohdutettavaksi. Päätän tehdä jälkimmäisen ennen kuin hän ehtii satuttaa itsensä ja aiheuttaa uuden vahingon.

Onneksi pienen tytön jouluintoa ei lannista mikään. Taustamusiikiksi siivousurakalleni hän laulaa joululauluja tai oikeastaan ulkoa osaamiaan pätkiä lauluista ja nauraa sitä mukaa, kun keksii uusia sanoja niihin.

Äiti saapuu kotiin juuri todistaakseen kaaosta, jota en vielä ole onnistunut rikkalapiolla piilottamaan. Onneksi hänkin on hyvällä tuulella, ja Soleil esittää hänelle lisänumeron kellopelillä improvisoiden.

"Missä isä on?" kysyn äidiltä, joka seuraa hyvillään luovaa päähänpistoa. En muista, milloin viimeksi äiti olisi hymyillyt soittoani kuullessaan. Kaipa musiikki on hänen mielestään hyvä asia niin kauan kuin se pysyy harrastuksena.

Tai ehkä olen väärässä. Kaipa kaiken takana on huoli, jota hän kokee tulevaisuudestani. Tai sitten hän vain suree sitä, etten käyttänyt lopputodistukseni kymppiriviä hyödyksi ja lähtenyt opiskelemaan hyödyllistä alaa.

"Hän tulee aivan pian perästä. Lunta on viimein sadellut, joten tietä pitää lakaista", äiti vastaa. On kuin ihme, että lunta sittenkin on ehtinyt tulla jouluksi, vaikka lämpötilat vaivoin pysyvät pakkasen puolella.

Lyra on toivottanut viimeisimmässä viestissään hyvää joulua sekä minulle että Celicalle. Olisi hauska jutella ja soitella videopuheluita heidän kanssaan, mutta Celica vaikuttaa olevan kiireinen silloin, kun Lyralla olisi aikaa, ja viimein olen itse se, joka ei huomaa ajoissa viestejä.

Myös Meg, stemmakaverini kuorosta, on kysellyt kuulumisia. Se tuntuu hyvältä, että vain muutaman kohtaamisen jälkeen voin pitää häntä ystävänäni. Tulee sellainen olo, että minun olisi itsekin pitänyt huomata pitää häneen enemmän yhteyttä.

Vaikka kauan odotettu loma on käsillä, Celicalla on epäilemättä suuri halu palata pian takaisin kouluun jatkamaan juttuaan Leroyn kanssa ja soittamaan suurella kiireellä harppuaan, jonka hän on joutunut jättämään koko lomaksi koululle, kun soittimen kotiin raahaaminen junassa ei ollut tullut kysymykseen.

Lyra on innoissaan pian alkavasta lied-kurssistaan ja hyvää vauhtia etenevistä kuorotunneista, joihin hän on jo rakastunut. Minä ja Celica jaamme saman ihastuksen.

En silti voisi sanoa kaipaavani ihan heti takaisin Ainsworthiin samalla odotuksen tasolla kuin parhaat ystäväni.

Minulle tuleva kevät merkitsee valmistautumista kilpailuun henkilön kanssa, jonka kanssa en nykyisin ole edes puheväleissä. Ilmoittautumislistat on viety pois, joten sitä on myöhäistä katua.

Minulla on vain puoli vuotta aikaa korjata asiat soittokaverini ja erään toisen kanssa sellaiselle mallille, että heidän molempien valmistuessa lukiostamme seinien sisälle ei jää haamuja kummittelemaan.

Haluan yrittää niin sitkeästi, etten varmasti tule katumaan. Keväästä voi tulla rankka.

On hyvä kerätä voimia kuuman kaakaon ääressä viltti ympärillä, kun ikkunalasiin törmää lumihiutaleita ja kotipihan hanki syvenee.

Silmäluomeni ovat raskaat. Jos Soleil ei metelöisi niin taukoamatta, saattaisin nukahtaa millä hetkellä hyvänsä. On outoa, miten eri tavalla siskon perään katsominen vie voimia, kun se ei enää luonnistu samaan tapaan tottumuksesta kuin ennen.

Hän etsii parhaillaan sopivia paikkoja koristetontuille talon eri huoneista. Sekään ei tapahdu häneltä ilman samaa kaameaa hälinää. Kuinka yhdestä niin pienestä lapsesta voi lähteä niin kova ääni? Jouluaattona kukaan ei edes jaksa nuhdella häntä siitä.

Isä tulee lumisena sisään eteiseen kantaen käsissään suurta kasaa lahjapaketteja. Äidin vaatimukset viedä kantamukset toistaiseksi kuusen alle iltaa odottamaan hukkuvat Soleilin riemunkiljahdusten ja Alanin rymistelevien juoksuaskelten alle.

Isä auttaa pienintä tytärtään jo ensimmäisen käärön aukaisemisessa. Kyseinen paketti herättää minunkin kiinnostukseni, sillä lahja ei selvästikään ole tavallinen.

Innostun siitä varmaankin yhtä paljon kuin sen saaja, joka hyppii ilosta niin riehakkaasti, että äiti joutuu pitelemään häntä aloillaan vahinkojen välttämiseksi.

"Se ei sitten ole lelu! Ole varovainen sen kanssa", puhelee isä lempeästi. Soleil ei ehkä ole kirjoittanut Joulupukille juuri tätä haluavansa, mutta sittenkin hän haluaa sitä enemmän kuin kaikkia maailman leluja yhteensä.

Sen näen odotuksesta, joka loistaa hänen kasvoiltaan, käsistä, jotka kurkottavat kohti isän pitelemää neljäsosaviulua - hänen ensimmäistä, ikiomaa soitintaan, jonkalaiseen hänen ei ennen tätä hetkeä ole annettu juuri kertaakaan hartaista pyynnöistä huolimatta koskea.

"Ihan oma?" kiljahtaa pikkusisko onnensa kukkuroilla. Isä näyttää olevan aivan yhtä onnellinen saadessaan vastata myöntävästi lapsen heltiämättömään intoon. Seuraa niin hellä rutistus, että joudun pelastamaan viulun joutumasta mukaan halin pyörteisiin.

Alan on ollut jo valmiiksi tyytyväinen saatuaan tuliterät luistimensa, mutta uusi jääkiekkomaila tulee hänelle täysin yllätyksenä. Äiti ja isä kumpikin ilahtuvat joulukoristeista, joita Soleil on päiväkodissa tehnyt heille. Olisinpa minäkin osannut antaa perheelleni jotain.

Äiti on huomannut ostaa minulle suloisen repun sekä uusia nuottikansioita ja kirjoitusvälineitä aivan kuten pyysin. Tänä vuonna ei minun kohdallani ole paljoa varaa yllätyslahjoihin, kun kouluni lukukausimaksut keventävät koko perheen yhteistä lompakkoa. Olen kiitollinen siitä, että äitini on tehnyt nämä ostokset puolestani.

Minun on suoritettava lukioni hyvin. Ajatus on mielessäni kirkkaampi kuin koskaan.

Mutta talviloma on muistuttanut minua siitä, että kotona käyminen on tärkeämpää kuin olen itselleni uskotellut. En enää aio erehtyä samalla lailla uudelleen.

Onneksi vuodessa on niin monta viikonloppua, että saatan päästä soittamaan tulevana keväänä myös yhdessä Soleilin kanssa.

***

Tammikuussa 2021
Sanoja 849