Playmate

43. Poika lehmuksen alla

Seuraan häntä ravisuttavankylmään ulkoilmaan ja yritän pysyä hänen kiihtyneiden askeltensa perässä. Kun olemme näköetäisyyden päässä kahvilasta, hän kuitenkin pysähtyy ja kääntyy minuun päin.

"Meidän pitäisi kai tehdä selvää joistain asioista."

Haluaisin kertoa hänelle, kuinka paljon olen häntä ikävöinyt, mutta olen lamaantunut paikoilleni. En enää osaa kohdata häntä, en sanoa hänelle mitään.

Tajuan, että olen etääntynyt hänestä samoin kuin Lyrasta. Enkä halua sitä.

Kylmyys pääsee iholleni, kun tuulenpuuska varisuttaa viereisestä lehmuksesta harvat jäljellä olevat lehdet. Kuulen, kuinka ne osuvat maahan. Niin hiljaa me olemme.

Miksi sanojen tilalla on pelkkää hiljaisuutta? Olen odottanut jo epätoivoisesti tilaisuutta puhua, ja huojennuin nyt, kun sellainen vihdoin koitti.

"Miten tämä on yhtäkkiä näin vaikeaa?" poika naurahtaa ajatellen selvästi samaa kuin minä, mutta hymy ei käy hänen kasvoillaan. Hermostuttaako häntäkin?

"August..." aloitan, "asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät." Hän välttelee silmieni suoraa katsetta, ja pelkään, että asiat ovat pahemmin kuin olen luullut.

Sitten jokin hänen olemuksessaan kuitenkin rentoutuu ja katseessaan pehmenee.

"Kerro minulle vain yksi asia", hän pyytää. Myös lämpö on palannut hänen ääneensä.

Silti varaudun pahimpaan. Sydämeni hakkaa levottomana, kun poika lausuu kysymyksensä.

"Pidätkö sinä Keatonista?"

Haen tukea vihreiden silmien tutusta katseesta. Tämänkin myrskyn keskellä se on tyyni.

"En tiedä", sanon ääni väristen.

"Hän rakastaa sinua", August huoahtaa.

Polveni tärisevät kylmästä. Tai jostain muusta. Marraskuisesta ilmasta huolimatta poskiltani huokuu yhtäkkiä kuumuus. Vedän viileyttä sisään hengitykseni mukana.

En kuitenkaan epäröi, vaan kerään rohkeuteni:

"Mutta minä rakastan sinua."

August sävähtää.

Hänenkin tyyneytensä horjuu, kun sanani tulevat niin yllättäen.

Minua jännittää ja pelottaa yhtä aikaa. Melkein kadun, että sanoin, mitä sanoin, juuri tässä tilanteessa.

Jos August tuntisi samoin, hän sanoisi sen nyt.

Hän nostaa maasta yhden suuren lehden ja alkaa repiä sitä kappaleiksi sen suonten mukaisesti.

"Keaton on paras ystäväni", hän toteaa ääni karheana.

Toivoisin niin kovasti, ettei Keatonin tarvitsisi liittyä tähän mitenkään.

Mutta kyllä hän liittyy, koska August ei ikinä satuttaisi ystäviään. Hän laittaa heidän etunsa aina omansa edelle.

Vaikka en olisi varma siitä, mitä tällä hetkellä ajattelen Keatonista, olen varma, mitä ajattelen Augustista. Sen pitäisi riittää.

"Kiitos, kun kerroit minulle, Aves." Hän käyttää lempinimeä, jonka käyttämisen Keaton aloitti alunperin.

August sanoo sen niin kuin häneen sattuisi. Hän on oma lempeä itsensä, mutta hänen katseensa takana häivähtää jokin, mitä en osaa kuvailla.

Kyllä minustakin tuntuu kipeältä vastata siihen katseeseen tietäen, että samanlaisella hän katsoo tasapuolisesti ketä tahansa. Joskus se tuntui niin...erityiseltä.

Haluaisin halata Augustia, mutta en uskalla tehdä niin, sillä hän tietää nyt, mitä ajattelen hänestä.

Ja vihdoin pakotan itseni tiedostamaan ja ymmärtämään senkin, ettei hän ajattele samoin minusta.

En halua, että kaverisuhteemme kärsii tällä tavoin. Ja mieluummin halaan vaikka puita kotimatkalla.

***

Maaliskuussa 2020
Sanoja 425