Playmate

40. Juorut

"Jaksatko juosta?" Keaton kysyy, mutta hänen yrityksensä olla kohtelias kaatuu siihen, että hän vilkaisee minua päästä varpaisiin.

"Typerys", sähähdän. Näytänkö muka siltä, että en? Riippuu varmaankin siitä, että verrataanko minua Keatoniin vai keneen tahansa muuhun.

Juoksemme sanomatta enää sanaakaan, enkä muista kokeneeni mitään, mikä olisi yhtä paljon mukavuusalueeni ulkopuolella. Teen sen kuitenkin omasta tahdostani, taistellen elämästä ja kuolemasta, sillä jos emme ehdi ajoissa pysäkille, joudumme odottamaan kahdestaan seuraavaa vuoroa tunnin ajan.

"Tuolla se on!" kiljaisen ja tiivistän tahtia. Keaton tarttuu käteeni kiskoen minua eteenpäin. Kuski huomaa meidät juuri, kun hän on sulkemassa ovia edellisten kyytiin nousseiden matkustajien päästyä paikoilleen.

Revin käteni irti Keatonin kourasta heti, kun se on mahdollista. "Kaksi opiskelijaa keskustaan", poika sanoo meidän kummankin puolestamme.

"Se tekee kuusi puntaa", kuski ilmoittaa ja ottaa Keatonin ojentamat kolikot vastaan. Istumme lähimmille vapaille paikoille, ja auto lähtee käyntiin.

"Kiitos", mutisen, "ei kyllä olisi tarvinnut."

"Mitä sanoit? Paljon kätevämpi näin", Keaton toteaa, "Sinä maksat kummankin liput paluumatkalla."

Anteeksi, mitä? Vielä äsken olin täysin vapaa päättämään kenen seurassa vietän paluumatkani!

"Keaton", aloitan yrittäen heti kerralla hillitä äänensävyni.

Seuralaiseni kohottaa tuuheita kulmakarvojaan, tiedostaen, että sellainen ele hänen tekemänään saisi monta muuta minun sijassani pyörtymään ihastuksesta. "Mitä, Aves?" hän kysyy vilpittömästi.

"Lakkaa käyttämästä tuota nimeä", tuhahdan, mutta Keaton vain hymähtää. Hän katsoo minuun yhä odottavasti, ymmärtäen, ettei se ollut asiani.

Olisi niin monia asioita, joita haluaisin hänelle sanoa nyt, kun hän kerrankin kuuntelee ihan hiljaa.

Kaikki se, mitä parin päivän sisällä on tapahtunut, on pyörinyt mielessäni lakkaamatta: se, että hän sanoi minua söpöksi lenttiskentällä, se, miten hän kiusoittelee minua lakkaamatta ja ylipäätänsä se, että hän on yhtäkkiä alkanut pitämään minua seinää kiinnostavampana.

"Ne juorut", lausun, "Sinäkö niitä levität?"

Keaton ei näytä yhtään hämmästyneeltä vaan enemmänkin siltä, että on odottanut minun kysyvän aiheesta hetkenä minä hyvänsä.

"En minä, mutta tiedän hyvin, että kuka", hän toteaa tyynesti. Katson häneen kohottaen kulmiani, mutta hänelle tuottaa selvästi vaikeuksia kertoa totuus. Heilautan kättäni hänen silmiensä edessä, jotta saisin hänet takaisin tähän maailmaan.

"Anteeksi, Aves", hän pahoittelee, "se on Oscar." Keaton näyttää kiusaantuneelta lausuessaan veljensä nimen. Yritän epätoivoisesti tulkita hänen satoja tunteitaan tuon ilmeen takana.

"Miksi pyydät anteeksi?" ihmettelen, mutta päätän sittenkin muotoilla epäilykseni parempaan kysymykseen: "Tai no odota... olisitko voinut tehdä jotain saadaksesi hänet lopettamaan?"

"Jos olisin todella halunnut", Keaton myöntää, "mutta ei minua niin paljon haitannut tulla luulluksi sinun poikaystäväksesi."

Hänen sanansa saavat minut omituisen tietoiseksi siitä, että juuri tällä hetkellä olemme ainoastaan me, ja aivan kaksin. Mitä muut ajattelevat tästä, kun odottavat meitä seurakseen kaupungille? Miten August tähän suhtautuu?

"Ja leikit mukana?" ärsyynnyn. Etsikö Keaton oikeasti vain viihdettä itselleen sillä, että yritti pelleillä ensimmäisen vuoden tyttösen tunteilla?

"Tyhmä, kuuntele" Keaton tuhahtaa ja tavoittaa silmieni epäluuloisen katseen. En jaksa nyt kuunnella hänen raivostuttavia perustelujaan, sillä tälle hän ei voi keksiä sellaisia. Maailmassa ei ole yhtäkään syytä sille, että toisen tunteisiin sekaantuminen olisi oikeutettua.

"Olen ihastunut sinuun, Aves", Keaton henkäisee, "en leikisti vaan oikeasti."

Voi ei. Ehkä niitä syitä löytyy sittenkin yksi.

***

Helmikuussa 2020
Sanoja 481