Playmate

19. Vielä yksi pyyntö

Olenko muka jo suostunut tähän?

Vielä edellisessä hetkessä leijuin onnesta Ainsworthin tiluksia pitkin, mutta tässä seuraavassa seinät kaatuvat päälle kovalla rytinällä.

August on ehtinyt sanoa sen Keatonille. "Minä ja Avril soitamme Dvořákia jousien kilpailussa", hän hehkuttaa.

Hiljaisuuteni ei ollut mikään myöntymisen merkki, eikä se viekäkään ole sitä. Keskustelu etenee huoneessa, ja mitä kauemmas se karkaa, sitä vaikeammalta se tuntuu pysäyttää. Tämä tekee minusta pelkurin. Yksi sana voisi olla tarpeeksi, mutta samalla juuri se minua pelottaa. Voin sanoa yhden sanan, ja muuttaa sillä välimme kylmiksi.

Mitä se kertoo minusta, etten osaa sanoa mitään, vaikka minusta keskustellaan?

Uskon, että Keaton, jonka vasta äsken tapasin, pitää asian omana tietonaan. Ongelma on, että August ehtii odottaa, että tämä tapahtuu todella. Minun pitää kerätä rohkeuteni jo tänään ja kieltäytyä. Sydämeni hakkaa vain kuvitellessani sitä, mutta minun on pakko. Sitten hän voi kysyä jotakuta toista.

"Siistiä! Milloin te sitä aloitte työstämään?" Keaton utelee. Hän lisää silmäniskun ja oman arvelunsa siitä, kuinka kaukaa kesältä juttumme on jatkunut.

"Aloitamme vasta tänään", August vastaa pienen hiljaisuuden jälkeen.

"Siihen on vain muutama kuukausi", Keaton pamauttaa.

Mitä August oikein kuvittelee?
Vai onko hän tullut yhtään ajatelleeksi, että aikamme saattaa loppua kesken?

"Kyllä se hoituu, jos jaksaa nähdä tarpeeksi vaivaa", August toteaa. En tiedä yrittääkö hän vakuuttaa Keatonia, minua vai itseään.

Kaverukset vaihtavat vielä hetken kuulumisiaan, kunnes ovat käyneet läpi kaiken mahdollisen kesän tapahtumista tuleviin koulupäiviin. Yritän keräillä katseellani pieniä yksityiskohtia uudesta huoneesta, ettei ahditus ottaisi ylivoimaa ajatuksistani.

Kuulen taustalla, kuinka he rakentavat viikonloppusuunnittelmiaan, joihin kai sisältyy kaupunki ja tavanmukainen käynti sen ainoassa pysyvässä kahvilassa. Muut liikkeet tulevat ja menevät, koska opiskelijoilla on liian harvoin aikaa käydä niissä.

Tunnen itseni vähän ulkopuoliseksi, kun en osaa sanoa mitään keskustelun väliin, joten suhtaudun hetkeen kuin odottelemiseen. Harjoitusluokan äänet lakkaavat tarkoittamasta minulle mitään, kun oma sisäinen maailmani nielaisee minut sisäänsä.

Taidejulisteita on kiinnitetty seinille vierekkäin, ja luen niitä saadakseni silmilleni tekemistä. Pidän ideasta yhdistää kuvataidetta musiikkiin. Kirjahyllyssä on muutama taidehistoriallinen kirja, työpöydällä taulu huilunsoittajasta turkoosikukkaisella niityllä. Kuin vahingossa ehdin jo päättää, että tähän luokkaan palaan myöhemmin. Soittaja näyttää nauttivan olostaan kesäisen taustansa säestyksellä, ja kuvittelen itseni avaamassa yhden kirjoista taulun alla. Sitten muistan Keatonin tavarat lattialla ja tulen toisiin ajatuksiin.

Jos tämä on hänen vakioluokkansa, olisimmekin yhtäkkiä kahden. Olisiko muka mahdotonta, että osakseni sattuisi sama kohtalo kuin Augustin kanssa ensimmäisen tuntini jälkeen?

Vasta sinä silmänräpäyksenä, kun Keaton vilkaisee minua, tajuan jääneeni tuijottamaan häntä. Etsin välittömästi seiniltä jonkin julisteen uudeksi kohteeksi huomiolleni, mutta punastusta sen sijaan on mahdotonta lopettaa. Kun nutturapää naurahtaa kesken neutraalin lauseensa, tiedän epäonnistuneeni täysin.

"Minun pitää harjoitella vielä vähän aikaa, joten nähdään ensi kerran oppitunneilla", Keaton sanoo lopulta. Huokaisen mielessäni helpotuksesta, sillä huone on alkanut tuntua pieneltä. Kiitollisena käännän selkäni tuubistipojalle. "Ja oli kiva tutustua myös sinuun, Avril."