Playmate

66. Tuulen mukana pois

Nähdessäni Keaton Louisin elämän kirjoissa ja vieläpä täysissä ruumiin voimissa, suuren tiiliskiven verran painoa putoaa rinnastani. Tapahtumaketju, jonka ei ikinä olisi pitänyt alkaa, vaikutti hetken aikaa niin ristiriitaiselta summalta tunteita ja salaisuuksia, että toinen meistä tunsi omaksi pakokseen ottaa etäisyyttä.

Haluaisin kysyä, missä ihmeessä hän on viettänyt nämä molempien hermoja koetelleet päivät, mutta se ei ehkä olisi olennaisinta. Parempi olisi kai keskustella siitä, mitä ihmettä meidän välillämme oikein tapahtui juhlissa, ja miten ihmeessä meidän tulisi jatkaa tästä eteenpäin. En tiedä, kuinka suuressa arvossa Keaton pitää tavallista keskustelua, mutta hänen kovan kuorensa sisälle pääseminen on minun seuraava tavoitteeni.

"Sinulle vaikuttaa olevan suuri järkytys, että olen palannut", Keaton huomaa. Ei ole vaatinut paljoa, että hän on jo saanut ensimmäisen väärinkäsityksensä.

"Sinä et järkytä minua vaan jokin aivan muu", selitän silläkin uhalla, että sanani ovat vaarassa mennä solmuun.

"Olisi varsin kohteliasta sinun taholtasi kertoa, miksi olet tunkeutunut asuntooni, jos asiasi ei koske minua", Keaton huomauttaa äänessään tutun sarkastinen vivahde.

"Sinä olet viimeinen ihminen, kenet täältä odotin löytäväni", vastaan samalla mitalla, "Missä August on?" Ei sillä, että Augustin mielelläni kohtaisin.

Kuuluu kyllästynyt huokaus. "Hän, Leroy ja Henry lähtivät pari minuuttia sitten valinnaisen liikuntakurssin tunnille, jolta minut potkittiin ulos ajat sitten."

Vihani edellämainittua punapäätä kohtaan lähestyy hiljalleen kiehumispistettään. Potkaisen äkillisen varomattomasti jalkani ovenkulmaan, mikä saa Keatonin hätkähtämään. Kaikeksi harmikseni minun täytyy nyt etsiä kokonaan uusi tilaisuus saada valehtelija käsiini.

"Alkuihastuksesi näyttää kukoistavan", Keaton hymähtää hyvin tietoisena siitä, kuinka tarkasti hermooni hän tällä lauseellaan tähtää.

"Se ääliö merkitsi minut osallistujaksi kilpailuun tahtoani vastaan", syljen kiukuttavan ajatuksen ulos suustani tihentyneen hengitykseni rytmittämänä. Koko kehoni on vallannut sellainen tunne kuin olisin vähällä puristua kahden seinän väliin.

"Hänkö?" Keaton kysyy ja kehtaa nauraa. Tällä herralla ei nähtävästi ole minkäänlaista tilannetajua.

"Sen ei pitäisi huvittaa sinua, Keaton", tuhahdan loukkaantuneena. Hän pudistaa päätään.

"Ei sentään, Aves", Keaton huokaisee yrittäen samalla peittää hymynsä minun mielikseni, "mutta minä se olin." Vatsassani tuntuu outo, vastenmielinen muljahdus.

Jos Keatonin hiukset eivät ole lopullisesti sekaisin, ainakin hänen nutturansa on oltava vinksallaan.

"Mitä ihmettä sinä sanot?"

"Et näköjään pidä palveluksestani."

"Et ole tosissasi."

"Kun August näkee, että nimesi on listassa kirjoitettuna, välinne ovat siinä samassa korjatut."

"Ai, koska hän luulee minun kirjoittaneen sen itse?" korotan ääntäni, "Mitä merkitystä sillä on, jos niin ei ole?" Keatonilla on edelleen rohkeutta vastata katseeseeni suurella jääräpäisyydellä.

Tuon sinisilmäisen katseen aikaansaama katkeruus suoltaa lisää väkivaltaa kidastani: "Mitä sinä luulet tietäväsi mistään, kun et ole ollut Ainsworthissa kokonaiseen viikkoon?"

"Minä näen saman kuin sinä, mutta ulkopuolisen silmin. Sinä et nähnyt Augieta eilen illalla sellaisena kuin minä hänet näin", Keaton sanoo jo kiihtyneemmin, kun on viimein aika itsepuolustukselle.